Valkoista hohtavaa lunta

"Haluaisitko kahvia, teetä vai glögiä?", kampaaja kysyy. Hitsi miten kivaa, minä ajattelen. Otan glögiä ja nakerran sen kylkeen tarjottua piparia kampaajantuolissa nojaillen. Viime käynnistä kampaajalla on kolme vuotta, eikä idea tuntunut lainkaan pahalta kun äiti ehdottaa käyntiä syntympäivälahjana. Kaksi tuntia myöhemmin vedän takin päälle ja vilkaisen vielä kerran peiliin. Ilme on keventynyt ja vaalentunut, ja pitkälle selkään ulottuneet hiukset lyhentyneet puolella.

Fiilis sopii yhteen koko Rovaniemen loman kanssa: ollaan valvottu myöhään ja nukuttu pitkään, unohdettu mikä viikonpäivä on ja nautittu lumisesta maisemasta. Jouluviikon alkaessa ollaan laulettu Kauneimpia joululauluja täpötäydessä kirkossa ja hipsitty tonttujen kanssa syömään riisipuuroa lumiseen, lyhtyjen täplittämään pimeään metsään, oltu niin jouluisia että!

Aatonaattoiltana esikoinen jo nukkuu. Äiti paketoi lahjoja olohuoneen lattialla. Minä istun nojatuolissa ja tikutan viimeistä neuletyötä joulupaketttiin. Isäni istuu sohvalla, hänet on pestattu kanniskelemaan pikkusiskoa, joka on viime päivinä valvonut sinnikkäästi puolille öin asti. Taustalla televisiossa pyörii Mamma Mia.

Myöhemmin yöllä vilkaisen kelloa. Se alkaa lähestyä puolta kahta yöllä. Tuikut polttavat viimeisiä liekkejään olohuoneen pöydällä, kaikki muut nukkuvat. Ruotsin tuliaisia ja itsetehtyjä käsitöitä pakettiin kääriessä mietin, että antamisen ilo on oikeasti paras ilo. Tänä vuonna olemme perheen keskeen arponeet salaisen jouluystävän tyyliin kullekin perheenjäsenelle yhden lahjanostajan ja luopuneet viimein turhasta lahjahärdellistä. Itse pääsin suunnittelemaan joulupakettia veljen vaimolle, joka onkin ollut ihan tosi hauskaa. Kun resursseja on enemmän, voi yhteen lahjaan sijoittaa enemmän aikaa, ja rahaakin. Joulupukki (naapurin Jussi) tuokin näin jokaiselle aikuiselle vain yhden paketin ja perheen kolmelle mini-ihmisellekin vain muutaman.

Aattoaamuna lapset nukkuvat, äiti sytyttelee kynttilöitä keittiöön. Kello on puoli kahdeksan. Nappaan auton avaimet mukaani ja lähden ajamaan lumisia teitä pitkin kohti juna-asemaa. Radiossa soi Lumiukko-elokuvan tunnusmusiikki.

Juna saapuu asemalle. Junavaunut jatkuvat niin pitkälle, etten näe mihin ne päättyvät. Ovista purkautuu satoja ihmisiä. Tuijotan herkistyneenä, kun opiskelijanuorukainen juoksee suoraan junan ovelta halaamaan vastassa olevaa isäänsä. Lapsiperheen äiti kehottaa junasta purkautuneita pikkupoikia etsimään pappaa. Kaikki ihastelevat postikorttimaista joulumaisemaa. Paikallisten ja kotiin palaajien joukossa on turisteja, joiden lapset kahmivat maasta lunta paljain käsin. Pakkasasteita on kuusi, juuri sopivasti.

Kohta pitkä tumma pipopää ilmaantuu näköpiiriin. "Hukkasin lapaseni", se sanoo ensimmäisenä hymyillen. Tuntuu kuin viime näkemästä olisi pidempään kuin kaksi viikkoa.

Puolen päivän aikaan Turussa julistettu joulurauha saapuu television välityksellä myös meidän olohuoneeseemme. Siellä ollaan kuulemma oltu paikan päällä julistusta kuuntelemassa monet kerrat siellä päin asuessa, kertovat vanhemmat joka vuosi. Riisipuuro on keitetty ja syöty, sauna lämpiää. Nyt televisiosta tulee se Lumiukko. Kohta mennään saunaan.

Muutamaa Ghanassa vietettyä joulua lukuunottamatta on joulut aina vietetty meidän perheen kesken. Muuta en osaa oikein vielä kuvitellakaan. Rovaniemelle saapuminen, vanhaan omaan huoneeseen majoittuminen tuo joulun. Ulkona sataa pientä kimaltavaa hilettä, kaamos alkaa jo hämärtää. Pimeää ei kuitenkaan tule: Ulkona on valkoista hohtavaa lunta, revontulia, jouluvaloja ja lyhtyjä.


// Edit: Tallensin sitten tämän eilen luonnoksena. Nyt siis päivää myöhässä myös julkisena.

Kahden lapsen kanssa

Olen pyöritellyt jo hetken aikaa mielessä parin kuukauden yhteenvetoa siitä, millaista se pikkulapsiarki kahden lapsen kanssa on - meillä. On tullut seurailtua muita lapsiperheitä liikenteessä, mietittyä ikäeroja ja pohdittua vanhemman roolia perheessä lapsen näkökulmasta. Tällaisia johtopäätöksiä on tullut mieleen:

Kahden lapsen kanssa homma leviää käsiin siinä vaiheessa kun (olet yksin ja) molemmat tarvitsevat sinua: Kun molemmat heräävät yhtä aikaa eri huoneissa, kun toisella on pissahätä ja toinen roikkuu tississä, kun toinen tarvitsee kaveria rakentamaan palapeliä ja toinen ei rauhoitu muuta kuin jatkuvassa liikkeessä. Meidän onneksi pikkusisko on ollut tähän asti vallan tyytyväinen tapaus, eikä ole vaatinut kuin ihan satunnaista sylissä hyssyttelyä tai hyppyyttelyä. Niiden muutamien selittämätön-jatkuva-itku-hetkien jälkeen nostan hattua kaikille niille, joille nuo vatsavaivat tai muut itkun syyt ovat jokapäiväinen osa arkea.

***

Kolme vuotta on ihan soppeli ikäero. Itselläni on vuosia ollut vahva ajattelumalli siitä, että omien lasten ikäero olisi pieni: ajatua kumpuaa ikäerosta vanhemman veljeni ja minun välillä. Meidän elämäntilanteeseen (tai jaksamiseen) ei toinen lapsi heti perään kuitenkaan sopinut ja toisaalta olimme niin onnekkaita, että sisarus myös saapui silloin kuin sitä toivottiin. Parin kuukauden testaamisen jälkeen kolmen vuoden ikäero pelaa aika mainiosti: Isompi on jo niin iso, että osaa toimia sanallisten ohjeiden mukaan, osaa käsitellä pienempää varoen ja osaa leikkiä itsenäisesti. Toisaalta, hän on kuitenkin vielä siinä rajoilla, että yhteisleikitkin olisivat mahdollisia kun nuorempi vähän kasvaa. Esikoinen tuntuu kahden viime kuukauden aikana myös jotenkin kasvaneen silmissä - johtuneeko tämä sitten pienemmästä sisaruksesta vai sattumasta, vaikea sanoa.

***

Lastenhoitohommien tuplaantuessa on tullut pohdittua vanhemman roolia lapsen arjessa: Onko minun tai S:n tehtävänä vaipanvaihdon, ruokailujen järjestämisen, nukuttamisen, vaatettamisen ja perusturvan luomisen lisäksi vielä leikkiä lapsen kanssa? Itse en viihdy neljän seinän sisällä, joten olen aina lähtenyt mieluusti lastenkin kanssa liikenteeseen. Ruotsin arki onkin muodostunut maanantaista perjantaihin melko vakioksi ja vietämme paljon aikaa erinäisissä lapsimenoissa: on jumppaa, lauluhetkiä ja leikkiä. Olen päättänyt, että sen lisäksi minun ei tarvitse enää kotiin tultua tuntea huonoa omatuntoa siitä, jollen leiki lapsen kanssa. Pelataan me toki pelejä ja rakennetaan palapelejä, autan sitomaan narun pehmokoiran kaulaan hihnaksi kun sitä viedään lenkille ja avaan nappulapurkin kannen kun lapsi ei sitä itse auki saa, mutta voin myös kieltäytyä leikistä (ohjaamalla toiseen leikkiin), lukea sanomalehteä keittiössä tai imettää pikkusiskoa sohvalla ja sanoa, että nyt sinun täytyy leikkiä ihan yksiksesi. Hip hurraa kolmevuotiaan hurjalla vauhdilla kehittyvän mielikuvituksen, tämä viihtyykin jo monesti pitkiä aikoja omissa maailmoissaan lelujensa kanssa.

***

Kahden lapsen äitinä tunnen yhtäkkiä olevani vielä vähän enemmän äiti. Ikään kuin niin, että ensimmäisen lapsen kanssa kaikki on vielä uutta ja päätös elämänmuutokseen on voinut olla hyvinkin kaikkea muuta kuin harkinnalla tehty. Toisen lapsen syntyessä sitä ollaankin tilanteessa, jossa ollaan jo kerran oltu: vauvantarvikkeet löytyy varastosta, uudet ostetaan ilman hapuilua ja vauvanhoito sujuu rutiinilla. Uskon myös, että ulkopuolisen silmin minä olenkin taas hieman vahvemmin äiti - ainakin lapsettomien ihmisten silmissä. Vai kuvittelenko tämän?

***

Tykkään arjesta kahden lapsen kanssa ja välillä en tykkää. Vanhempainvapaan kuplaan uskaltaa kuitenkin sukeltaa aika täysillä, kun tietää että sen päättyessä arjessa on taas kaikkea muuta sisältöä. Pikkulapsiarjesta tulee myös valtavan paljon miellyttävämpää kun sen viettää muiden lapsiperheiden kanssa, siitä ei pääse mihinkään. Siksi olenkin kannustanut kaikkia tuoreita äitikavereita hankkimaan vertaistukea - siitäkin huolimatta että kavereita ja tuttuja löytyy sosiaalisesta verkostosta jo ihan riittävästi arjen kalenterin täyttämään.

Miten ne ehtii?

Will had a lot free time during the day. -- 

So he filled the day with different half an hour activities: 
reading the paper, having a bath, tidying his flat, going 
to the shops, watching Countdown. -- 

Sometimes he wondered how his friends had time to work. 
How could a person work and have a bath on the same day? --

Kirjasta 'About a Boy' by Nick Hornby

***

Jos päivän aikana ei ole mitään menoa, siitä tulee liian pitkä. Mutta yllättävän hyvin pienikin katkos ei-minkään tekemiseen tuo sisältöä päivään:

Lähdetäänkö käymään lähikaupassa ostamassa leivinpaperia? (pitkän kaavan mukaan 2 x 30min)

Illalla voisi tehdä pitsaa (muista tehdä taikina kohoamaan vähän aiemmin) (30min).

Kirjaston kirjat pitäisi palauttaa (30min).

Voisi käydä keskustan kaupoissa pyörimässä ja ostamassa yhden vetoketjun (3 x 30min).

Mennäänkö leikkipuistoon kavereiden kanssa (3 x 30min).

***

Ehdin olla koulusta valmistumisen ja toisen äitiysloman välissä kokopäivätöissä reilun vuoden ajan. Ja siinä ajassa ehti totaalisesti unohtaa sen, millaista on olla vain kotona. Tuohon aikatauluttomuuteen ja rentoon elämänrytmiin sujahtaa kuitenkin nopeasti takaisin kun sellainen on saatavilla, enkä yhtäkkiä ymmärrä miten olen ehtinyt viettää yhdeksän tuntia, viisi päivää viikossa töissä kaiken muun ohella. (Ja miten se tulee ensi syksynäkään onnistumaan?)

Hätkähdän, kun kävelemme katuvalojen loisteessa tytön päiväkodin ohi ja tajuan että siellä on yhä lapsia pihassa (Illalla! Mitä ihmettä!?), kunnes tajuan että kello on neljä. Tyttö on itsekin ollut hoidossa samana päivänä, mutta olen hakenut hänet puolen päivän aikaan, jonka jälkeen olemme ehtineet jo vaikka mitä. Nyt on edessä enää viimeiset pari tuntia ennen nukkumaan menoa (taivaalle kiitos lapsesta, joka menee nukkumaan kello seitsemän!). Taas ihmettelen, että miten kukaan ehtii. Vaikka sitähän se meidän viime talvi oli kokonaisuudessaan.

Tiedän kuitenkin mieleni pohjalla, että tämän hetkinen laiska elämänrytmi alkaa jossain vaiheessa tulla korvista ulos ja sitten on taas aika suunnitella seuraavaa liikettä. Nyt tuntuu kuitenkin luvattoman hyvältä unohtua sohvan nurkkaan vauva kainalossa ja tuijottaa liian monta jaksoa Modern Familya (tai muita Netflixistä läpi kahlattuja sarjoja: Orange is the New Black, Rita, Reign..), käydä ruokakaupassa pitkän kaavan mukaan ja kävellä hyllyvälejä läpi tolkuttoman pitkään. Kun juo teetä kello yksitoista avoimen päiväkodin sohvalla ja vaihtaa kuulumisia ystävien kanssa, on kerrassaan absurdia ajatella että aika monilla muilla on vielä edessään suurin osa työpäivää.

On kuitenkin todettava kokemuksen todistama fakta: saamattomuus luo lisää saamattomuus. Kun velvollisuuksia on minimaalisen vähän, ei niitäkään oikein tule hoidettua. Viralliset paperiasiat roikkuvat tekemättä ja kirjaston kirjojen laina-ajan jatkaminen pyörii mielessä mutta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Tänään kaivoin esiin salasanat avoimen yliopiston intra-sivuille ja muistuttelin mieleeni kurssimateriaaleja ja oppimistehtäviä, joita minun pitäisi saada suoritettua ennen maaliskuun loppua. Huh! Sitten muistan, että olen ehtinyt jo katsoa ison osan verkkoluennoista ja tehdä niistä muistiinpanoja - siitä vaan esseetä kirjoittamaan! Paha vaan, etten ymmärrä yhtään mitään noita valmiiksi kirjoitetuista muistiinpanoista. Se siitä sitten. Katsotaan, jäävätkö nämä opinnot vaan nyt suorittamatta - tai kenties voisin anoa niihin lisää opinto-oikeutta? Tuntuu nimittäin vähän siltä, etten ole ihan valmis puhkaisemaan tätä rentouden kuplaa, jossa nyt lillumme.

Neljä sujahtelevaa kieltä

Lauantaiaamu. Esikoinen herää vasta puoli yhdeksän (!!), sitä seuraa laiska makoilu sängyssä ja yhteinen aamupala.

Minä paistan kananmunia ja selitän S:lle suomeksi Lucian päivän juhlasta, joka on ilmeisen suuri tapahtuma ruotsalaisittain. Kehotan häntä kysymään, jos ruotsalainen luokkakaveri voisi viedä hänet katsomaan Lucian päivän kulkuetta pääkirkkoon, S kun on ainoa meistä joka on enää Ruotsissa tuohon aikaan.

Samaan aikaan S muovailee tytön kanssa taikataikinasta eilen käytetyillä piparkakkumuoteilla jääkarhuja ja rekka-autoja. Hän opettaa tytölle nimiä twin kielellä ja tämä toistelee niitä innoissaan. Kun S yrittää auttaa tyttöä irrottamaan muovailuvahaa alustalta, tämä huutaa kiivaasti "NEJ!"

Aamupalan jälkeen tyttö laittaa soivan lastenlaulukirjan päälle ja huoneen täyttää hämä-hämä-häkin melodia. S innostuu kääntämään laulun sanoja lonkalta twin kielelle ja rallattaa hämähäkkilaulun jälkeen ulkomuistista vielä hyvinkin sujuvasti laulun viidestä pienestä ankasta. Kohta melodiat muuttuvat vähemmän tutuiksi, enkä enää pysy mukana välitulkkaamisessa: "Siinä on semmoinen kirppu (mikä on se onkaan englanniksi) ja sitten se haluaisi olla voimakas... No tämä laulu on vanha ja siinä taitaa olla joku hevonen." Jätän S:n ja tytön hymisemään melodioita keskenään. Kohta kuulenkin, että tyttö laulaa tuiki tuiki tähtöstä - englanniksi.

***

Ruotsiin muuton jälkeen monikielisyytemme kodin seinien sisäpuolella on konkretisoitunut tytölle selkeästi. Enää ei ole vaan 'daddyn kieltä' ja nimeltä mainitsematonta suomen kieltä, jota puhutaan kaikkien muiden kanssa. Tyttö osaa nyt kertoa, että daddyn kanssa puhutaan twitä, äidin kanssa suomea ja K:n (kaveri) kanssa ruotsia.

Me taas panostamme suomen kieleen S:n kielitaidon säilymiseksi, samalla kun itse harjoitan suurella vimmalla ruotsin kieltäni kaikkialla kodin ulkopuolella. Tytön ollessa suomenkielisessä päiväkotiryhmässä (joka tosin on muuttumassa kaksikieliseksi vuodenvaihteen jälkeen), osaa hän sanoa ruotsiksi vain muutamia irtonaisia sanoja (ett, två, tre, hejdå, titta, tack). Toisin kuin kuukausi sitten, nyt ruotsin kieli tuntuu myös tytön osalta tarpeelliselta. Tällä hetkellä hän saa ruotsin kielen kielikylpyä vain avoimessa päiväkodissa ja yhden ruotsia puhuvan ystävän kautta. Saa nähdä, kuinka nopeasti tyttö omaksuu kielen ympäriltään ja josko päiväkotiryhmän kaksikielistyminen vaikuttaa tähän merkittävästi.

Twin kieltä hän tuntuu ymmärtävän sujuvasti (nyt hän ymmärtää jo paljon sellaista, mitä minä en ymmärrä), mutta puhuu vielä melko vähän. S:llä on kuitenkin vahva usko siihen, että kielitaito voisi kehittyä ihan aktiiviseksi puheeksikin. Se vaatii vain aktiivista panostusta! Itse uskon esimerkiksi kirjojen lukemisen oppimateriaalina ja yritänkin lempeästi opettaa tätä tapaa myös S:lle, jonka lapsuudessa tai aikuisuudessakaan ei ole paljon kertomakirjallisuutta esiintynyt.

***

Muutin Ruotsiin lukion ruotsin kielen taidoilla 'tyydyttävä', joka tarkoittaa sitä että kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa C:n ihan siitä hyvästä, ettei puhuttua kielitaitoa testattu. Ammattikorkeakoulun alussa ruotsin kielen tasotestissä sain tulokseksi 51/100, joka tarkoitti että sain juuri ja juuri osallistua ruotsin kielen kurssille ilman kertauskurssia pohjana. Kyseiselle ruotsin kielen kurssille valmistelin äitini avustuksella lyhyen puheen, joka meni ihan sujuvasti paperilta luettuna. Opettajan esittämiin lisäkysymyksiin en kuitenkaan saanut kieltäni taipumaan. Työskennellessäni vaalivirkailijana joitain vuosia sitten sain todeta kehnon spontaanin kielitaitoni siitä, etten kyennyt muodostamaan minkäänlaista lausetta ruotsinkieltä puhuvalla äänestäjälle - en yhtään minkäänlaista. Siinä missä ystäväni heittelevät ilmoille ruotsinkielisiä fraaseja keskustelun yhteydessä, minä en siihen ole pystynyt.

Reilun kahden kuukauden Ruotsissa asumisen jälkeen pystyn nyt ensimmäistä kertaa oikeasti ilmaisemaan itseäni ruotsiksi. Melko pienellä sanavarastolla tosin ja usein kovinkin takellellen - saatan hyvinkin sanoa 'eller' kun tarkoitus on sanoa 'och', koska kielitaito ei ole sellaisella tasolla että kyseiset virheet karsiutuisivat pois automaattisesti. Mutta ilmaisen kuitenkin - ja tärkeintä kaikista: Minua ei haittaa yhtään vaikka puheessa olisi virheitä! Jostain syystä perisuomalainen kunnianhimoinen perfektionismi kielen puhumisen suhteen ei ole yltänyt kohdallani ruotsin kieleen asti (asia, joka esti minua oppimasta twin kieltä Ghanassa asuessani). En minä niitä fraaseja kyllä vieläkään osaa ilmoille sen kummemmin heitellä.

"Du är jätte duktig!", sanovat kaikki. Ja se on ruotsalaisissa aika ihanaa: He puhuvat minulle ruotsia ja kannustavat minuakin näin puhumaan ruotsia - enkä siis ole puhunut paljoakaan englantia täällä ollessani. Hurraa! Joka kolmantena päivänä tuntuu jo siltä, että kieli tulee pikkuhiljaa jostain selkärangasta ja lauseet tulevat suusta selkeinä ja kokonaisina (kahtena muuna päivänä tilanne voi tosin olla ihan toinen). Ystäväni J, jolle olen ainoana puhunut englantia tutustumisestamme asti (kuukauden takainen sosiaalinen tyhjiö vaati ystävää, jota en kyennyt saamaan vielä ruotsin kielellä), vaihtoi kielen kanssani ruotsiksi tällä viikolla ja olemme onnistuneesti jatkaneet ystävyyttämme ruotsin kielellä jo parinkin iltamenon ajan. Toinen hurraa!

***

Lapsena toiveenani oli olla kaksikielinen. Nyt nelihenkisessä perheessämme sujahtelee neljää kieltä.

Kotiutumista

Yllättäen huomaan, että kolmen hengen kuplamme, jossa elimme Ruotsiin saapumisen ensimmäiset viikot, on puhjennut.

Aamulla päiväkodille kävellessä tuttu syyrialainen nainen huutaa huomenet ohi pyöräillessään.

Kauppareissun varrella S:n koulukaveri pyöräilee ohi ja pysähtyy vaihtamaan kuulumisia.

Leikkipuistoilun lomassa soittaa ystävä, joka ehdottaa kahvilatreffejä seuraavalle päivälle.

Avoimen päiväkodin henkilökunta tervehtii nimeltä, kyselee miten esikoisen syntymäpäiväjuhlat sujuivat ja kysyvät, joko olen ilmoittautunut vanhempien omaan pikkujouluiltaan. "Etunimi riittää", sanoo työntekijä kun kirjoitan nimeäni osallistujalistaan, "tiedämme kyllä kuka se on."

Päiväkodilla lastentarhanopettaja lupaa tuoda meille ensi viikolla luumuhilloa omista varastoistaan, jotta voimme opettaa uusille ruotsalaisille ystäville joulutorttujen tekoa.

Ne uudet ruotsalaiset ystävät ehdottavat myös, että tekisimme yhdessä lasten kanssa piparkakkuja. Heidän kanssaan käydään myös katsomassa nukketeatteria, viedään lapset leikkipuistoon ja syödään pannukakkuja lauantain kunniaksi. 3,5-vuotias K kertoo aikovansa opettaa tytölle ruotsia. Hänen äitinsä tarttuu olkapäähäni leikkipuiston reunalla ja sanoo, "ette te voi kyllä mihinkään täältä muuttaa."

***

Arki on suhteellisen ennalta-arvattavaa ja lapsilähtöisä, mutta kovin kotoisaa ja mukavaa. Ihmisistähän se on kiinni. Asunto on yhä vain ajoittain kotoisa ja useimmiten vähän epäkotoisa, kaupunki on kiva muttei mitenkään sen erityisempi. Ihmiset sen tekevät. Tarvitaan hymyileviä naapureita, ruotsin kielen puhumisessa kannustavia tuttavia ja sen lisäksi vielä ihmisiä, jotka ottavat sinut omakseen. Sellaisia, jotka tuovat synnytyssairaalaan kassillisen vauvanvaatteita ja turvakaukalon jotta pääsemme kotiin, sellaisia jotka väsymättä tulevat työntekijänkin roolissa juttelemaan, neuvomaan ja helpottamaan kotiutumisessa. Ja sellaisia, jotka tuntuvat tosiystäviltä jo päivän tuntemisen jälkeen. Niitä, joiden kanssa voi heti puhua ihan oikeasta asioista. Miten onnekas sitä onkaan, että tästä kaupungista ja tästä kaupunginosasta on vain parin kuukauden saapumisen jälkeen löytynyt tuo kaikki.

Enkä voi olla ajattelematta, että ihmisistä se on kiinni ihan jokaisessa kotoutumisessa ja kotiutumisessa, ei paljoa muusta. Yhdenkin ihmisen pienellä eleellä voi olla ihan valtavan iso merkitys ihmiselle, joka elää vastoin tahtoaan siinä omassa kuplassaan.

Nyt meni hermot ja äskenkin

"Ei me sitten kyllä voida mitään iltasatuakaan lukea, jollet syö ensin tätä iltapalaa."
"Kiitos paljon, nyt annat tänne sen appelsiinin, se ei ole jalkapallo."
"Selvä, lähde sitten ilman kenkiä ulos!"
"Ala tulla nyt!"
"Tämä paikka menee kiinni nyt, ei me voida tänne jäädä. Jäätkö sä ihan yksin tänne pimeään?"
"Ole hyvä ja tule alas sieltä."
"NYT lopeta!"

Mietin tänään päivällä, että olisi ehkä aiheellista nauhoittaa meidän arkea hetken aikaa. Samalla huokaisin S:lle, ettei tällä hetkellä taida olla kovinkaan montaa hetkeä päivässä, jolloin ei jostain asiasta taisteltaisi. Vaatteiden päälle saaminen on kuin Mount Everestille kiipeämisen arvoinen suoritus, ainakin jos sen saa tehtyä ilman lopullista hermojen menetystä ennen ulkovaatteita. Pikkulinnun annoksia aina syönyt lapsi on vetänyt syömisen minimalisuuden äärimmäisyyksiin ja näyttää pärjäävän hermostuttavan hyvin ilman tankkauksia tuntikausia. Hampaiden harjauksen aikana toivoisin yleensä olevani jossain muualla. Lähdöt paikasta kuin paikasta päättyvät melko usein jonkin sortin konfliktiin ja siirtymisen paikasta A paikkaan B kestävät yhden sortin ikuisuuden. Onneksi lähialueellamme ei ole ollenkaan autoteitä, joten voin antaa mukulan rauhassa maleksia 50m perässämme ja spurtata meidät kiinni aina aika ajoin. Huh.

Esikoisen tahto ja uhma ja kaikki sen muodot ovat saavuttaneet huippunsa viime viikkojen aikana. Voisi kai ajatella, että se nyt sitten testaa niitä meidän rakkauden rajoja ja riittävyyttä uuden perheenjäsenen myllerrettyä talouden dynamiikan. Jos kyseessä on testi, pelkään pahoin että ainakin puolet kerroista on mennyt mulla ihan failure-meiningillä. Lattialle heittäytyminen, kirkuminen ja itkupotkuraivarit menevät vielä melkoisella buddhan rauhallisuudella, mutta käämit käryää sitäkin helpomminen ilkamoivaan virnuiluun ja tahalleen ärsyttämiseen. Anteeksi on tullut pyydettyä useampaankin otteeseen silloin kun olen unohtanut, että minun pitäisi olla se aikuinen ja pysyä tilanteen yläpuolella. Huh toisen kerran.

Kun on taas raahannut eteisen lattialle kiemurtelevan mytyn kierreportaita pitkin toiseen kerrokseen ja vetänyt oven kiinni etteivät naapurit häiriinny, mietin taas hetken että miksi pienen ihmisen kasvamisen pitää olla näin helvetin vaikeaa.

Hyvänä asiana mainittakoon, että kaiken sortin reagoinnit ja kipuilut kohdistuvat yhä vain ja ainoastaan minuun ja S:ään - pikkusisko saa sitä vastoin senkin edestä rakkautta. Tyttö suukottaa ja halailee pikkusiskoa harva se hetki, kiikuttaa mielellään harsoa, pyyhkeitä ja vaippoja pyydettäessä ja haluaisi loputtoman usein pitää siskoa sylissään. Edellisiltana iltasatuhetki päättyi lohduttomaan itkuun, kun pikkusisko ei saanutkaan jäädä valojen sammuttamisen jälkeen nukkumaan hänen viereensä.

Peukut siis sille, ja niille hetkille päivässä kun kaikki sujuu hyvin ja meillä nauretaan ja tehdään kivoja juttuja yhdessä. Hermot menee huomennakin, tiedän minä sen. Mutta ehkä me selvitään siitäkin.

Vinkura ja vänkyrä tilkkutäkki

Muuttohässäkän keskellä kesän lopulla mietin, mitä tehdä laatikolliselle pieniä kangastilkkuja. Ne kun eivät millään täyttäneet "vain vältttämättömimmän" kriteerejä. Jostain syystä varastoiminenkin tuntui hassulta. Päätin ommella tilkut kiinni toisiinsa. Vailla suunnitelmaa. Väliin leikkelin pehmikettä kahdesta vanhasta peitosta, takakankaaksi ompelin Nanson pöytäliinaa, sitä jota on parvekkeen kulmasohvan päällysteenäkin (varsin riittävä kangas!). Tikkasin kankaat yhteen viimeisellä Suomen viikolla ystävien Töölön kaksion keittiössä ja reunakaitaleen surruutin vasta Ruotsin kodin keittiössä.

Lopputuloksena syntyi ihan vinkura ja vänkyrä yhdistelmä trikoota, neulosta, puuvillaa ja vanhoja pitsiliinoja, joiden kangas viettää suuntaan jos toiseenkin. Tikkaus on tehty vähän-sinne-päin ja kankaat törmäilevät toisiinsa. Ompeluryppyjä löytyy kasapäin - tämä ei ole mikään huolella tehty teos.

Siksi se ehkä onkin aika ihana. Pikkusisko täyttää maanantaina neljä viikkoa ja alkaa tuntua siltä että pikkukaverin voi jo laskea peitolle lattiatasoon pötköttelemään - enää ei tunnu että hänen ja maailman väliin tarvittaisiin niin paljon tumppuja ja töppösiä, vällyjä ja peittoja. Peppi Pitkätossumainen peitto siis levitettiin lattialle, lapsi sen päälle. Isosisko tanssii ympärillä, antaa märkiä pusuja pikkusiskon otsalle, selittää omia juttujaan ja kokkaa meille kaikille nappuloita teekupissa. Illalla se samainen isosisko vaatii, että saa nukkua tilkkutäkin alla. Niimpä Mikko Mallikkaan ja Mintun seikkailujen jälkeen tyttö kääriytyi muffinseihin, keltaiseen pilvitaivaaseen ja satuhevosiin ja pisti uneksi.

Lapsi, jota ei ole olemassa

Reilu viikko lapsen syntymän jälkeen herään siihen tosiasiaan, ettei hän ole olemassa virallisesti oikein missään. Suomessa synnyttävällä kun Kela-kortti tipahtaa automaattisesti postiluukusta pari viikkoa syntymän jälkeen ja maistraattikin taitaa muistutella kirjeellä nimen rekisteröinnistä. Meidän tilanteessamme Suomessa viranomaiset eivät vielä edes tiedä, että lapsi on syntynyt. Ja minä kun olen pohtinut jälkitarkastuspaperin toimittamista - ensisijaisesti tärkeämmän sorttisia dokumentteja taidetaan vaatia ensin! Lapsemme ei siis yhäkään kuulu minkään maan sosiaaliturvan piiriin, eikä hänellä ole henkilötunnusta. Jaiks.

Suomen maistraatti vaatii (luonnollisesti) rekisteröinnin ohella syntymätodituksen. Suomessa tällainen ojennetaan sairaalassa läksiäislahjana automaattisesti, mutta tietystikään tällaista tapaa ei Ruotsissa ole. Itse asiassa selviää, että birth certificate saa useammankin tahon siirtämään kyselymme toisaalle. "Soita synnytyssairaalaan", kehottaa Skatteverketin (Verovirasto, joka käsittelee myös henkilörekisteröintiin liittyvät asiat). "Sinun pitää ottaa yhteyttä Skatteverketiin", kerrotaan sairaalan synnytysosastolta. Samana päivänä postiluukusta kolahtaa kirje, jossa Skatteverket pyytää meitä esittämään syntyneen lapsen henkilöllisyystodistuksen, jotta hänet voidaan rekisteröidä Ruotsiin.

Soitan Skatteverketiin, ja kerron oravanpyörän: Saadaksemme lapselle henkilöllisyyden Suomessa, tarvitsemme siihen tositteen Ruotsista. Virkailija on pitkään hiljaa puhelimessa, kahlaa läpi tiedostoja tietokoneelta. Täältä löytyisi tällainen sairaalan lähettämä tieto siitä, että sinulle on syntynyt lapsi. Kelpaisiko se Suomen maistraattiin? Virkailija lupaa lähettää paperin kotiosoitteeseemme. Käsitelläänkö meidän kolmen muun rekisteröintiä ollenkaan ennen kuin saamme vastasyntyneen henkilöllisyyden todistettua?, kysäisen virkailijalta. Käääsitellään ne varmasti!, vakuuttaa virkailija.

Uskallan epäillä. Olen itsekin ollut saman tyylisen puhelinlinjan toisessa päässä. Byrokratian rattaissa me kaikki olemme vain pieniä pisteitä heinäsuovassa.

***

Lapsi nukkuu ensimmäiset kaksi viikkoa myös öisin pitkissä pätkissä, heräten syömään vain 3-4 tunnin välein. Kolmannen viikon alkaessa alkavat mystiset, jatkuvat yöheräilyt ja sängystä kuuluva jatkuva ähinä. On melkein helpottavaa, ettei niitä enää tarvitse odottaa. Herään useampana yönä sohvalta istualtaan nukkuen, vauva sylissä ja pää vinossa roikkuen. Netflixistä pyörivän elokuvan lopputekstit pyörivät - täytyy todeta, että juonikuvio jäi vähän epäselväksi. Päivisin olen hormoniryöpyn ansiosta pirteä, ja ramaiseva väsymys iskee vasta iltapäivän pimetessä. Päiväunista on vaikea saada kiinni.

Pirteyden alla piilevä väsymys näyttäytyy unohteluna: Esikoisen päiväkotipaikan vastaanottamisen varmistava paperi odottaa keittiön kaapissa yli viikon, ja muistan sen vasta kun päiväkodista kysellään paperin perään. Nolona vakuutan, että olen postittanut sen juuri edellisenä päivänä. Sairaalaan soitto syntymätodistuksen perään odotuttaa neljän arkipäivän verran, kunnes laitan puhelimeen muistutuksen.

Kirjavan väriset lehdet varisevat puista ja muodostavat maahan värikkään maton. Aurinko paistaa kirkkaasti ja ilma on raikas - ihana syksy! Vastustan pään sisällä vellovaa epäjärjestystä suostuttelemalla S:n huonekalujen uudelleen järjestämiseen. Yrittäessään pujotella tytön sänkyä huoneesta toiseen S mutisee, että tiedäthän, ettei tätä sänkyä enää sitten siirretä takaisin! Istun imettämässä pikkusiskoa ja hymyilen lammasmaista hymyä, ei tietenkään!

Järjestyksen vaihtamisen jälkeen olen yhtäkkiä niin paljon enemmän kotona. Asunto tuntuu enemmän omalta, tasapainoiselta ja kotoisalta. Ikävöin yhä joinain iltoina Espoon kotisohvallemme, mutta en enää niin kipeästi. Tämä on meidän Ruotsi!, julistaa esikoinen.

Kun materia tekee iloiseksi

Enpä ole ikinä ajatellut omien kirjoitusteni sijoittuvan lähellekään vauvan tarvikkeisiin liittyviä kategorioita - en kai minä nyt mistään vaunujen aisoista ala kirjoittelemaan (vaikka useita vastaavia blogipostauksia lukemalla olen omaa vapaa-aikaani käyttänytkin). Viime päivinä liikkuminen on kuitenkin ollut jo sen verran monipuolista, että onhan se nyt pakko kirjoittaa muistiin.

Örebro olisi oivallinen pyörän kanssa valloitettava kaupunki. Oh, luvattoman paljon pyöräteitä, metsäisiä puistoteitä ja sopivan lyhyitä etäisyyksiä! Yli 10 km matka taitaa kertyä ainoastaan jonnekin ihan toiselle puolelle kaupunkia - S:n yliopisto on kaupungin toisella laidalla ja sinne tulee matkaa arvellakseni noin 8 km. Asuinalueeltamme on kaupunkiin 3,5 km, isoon markettiin 2,5 km ja aika lailla kaikkialle muualle noin 2-4 km. Pyöräilijänä harmittelen, että vaikka kävely mukavaa onkin, pyörällä olisin ollut jo perillä.

Vastasyntyneen kanssa pyöräily vaatisi kuitenkin jo melkoisia varusteluita, talvi tekee tuloaan yllättävän nopeasti eikä edes oma pyörä ole reissussa mukana, niimpä olen suunnittelut tämän vuoden jalkapelillä kuljettavaksi. Bussitkin toki kulkevat ja bussikortilla ostettu 17,60 kr (alle 2 euroa) maksava matka on voimassa huikeat kolme tuntia. Kuukausilippu taas maksaa enemmän kuin vastaava Helsingin sisäinen (noin 50e), mutta sitä en ole nähnytkään tarpeelliseksi hankkia. Vaunujen kanssa ei valitettavasti pääse vapaakyytiläiseksi, liekö Ruotsissa missään valloilla vastaavaa tapaa?

Esikoiselle käytettynä ostetut yhdistelmävaunut hajosivat aikoinaan, joten tällä kertaa päädyin ostamaan alennuksesta uudet vaunut. Vauvan vaunukopan, istuinosan ja ratasosan lisäksi pakkasin mukaan tytön potkupyörän. Seisomalauta hommattiin paikallisen nettikirpputorin kautta ja trikoisen kantoliinan sain kaverilta lainaan ensikuukausiksi, kantorepun odotellessa vielä isompaa kannettavaa.

Tällä viikolla on ehditty jo kokeilla sen verran montaa liikkumiskombinaatiota, ettei meinaa enää itsekään pysyä mukana: pikkusisko vaunuissa ja isosisko seisomalaudalla, isosisko pyöräillen ja vauva kopassa, vauva liinassa ja sisko pyörällä, pienempi kotona ja isosisko yksin ratasosassa.. Helkkari sentään, pakko sanoa että ihan ärsyttävää miten helppoa noiden vaunujen kanssa on kikkailla eri vaihtoehtojen kanssa ja vaihtaa liikkumismuotoa lennosta ilman sen suurempaa säätöä. Pakko tykätä!

Nyt sitten pitää enää uskaltaa poistua kotikulmilta hieman arvelluttavasti käyttäytyvän kolmevuotiaan kanssa ja luottaa siihen, että ruotsalainen vieraanvaraisuus ottaa vastaan myös jalkakäytävälle heittäytyvän ja hyvin katu-uskottavasti karjuvan suomalaismukelon - siihen kun ei taida auttaa seisomalaudat eikä potkupyörätkään.

Pikkusisko päiväunilla

Isosisko päiväunilla

Ihana isosisko

Raskauden edetessä hellyysaallot esikoista kohtaan lisääntyivät ekspotentiaalisesti: Ai vitsi se on reipas, iso, taitava, kaunis ja ihan rakas.

Maanantaiaamuna se saapui S:n kanssa sairaalaan ihan ujona ja kurkkasi jännittyneenä uutta siskoa. Sitä, joka on ollut siellä äitin mahassa (ja aika usein kuulemma omassakin). Ensimmäisen viikon aikana sisko on saanut huomiota ajoittain, mutta usein saanut myös olla ihan omassa rauhassaan.

Mielenpurkauksiakin on toki ollut. Viime päivinä on yleistynyt huutona kuuluva "Minä haluan katsoa Nalle Puhia / tuon lelun kaupasta / tuon pullan kaupasta" siinä missä ennen kuului pyyntö. Myös tarve saada huomiota ja saada tehdä samoja asioita kuin sisko (tulla kannetuksi peittoon käärittynä, istua vaunuissa) on ihan ilmeinen. Yleisesti ottaen tyttö saa kuitenkin sympatiani: Muutto uuteen paikkaan, päiväkodin ja kavereiden jättäminen, uusi kieli ympärillä ja lisäksi ihan uuden perheenjäsenen saapuminen arkeen kuittaavat aika monta itkupotkuraivaria ja harmituksen hetkeä. Aika monesti tekee mieli vain ottaa toinen syliin ja heijata hiljaiseksi. Onneksi aika monesti se syli kelpaakin vaihtoehtona ihan heti. Ja onneksi se ei ole siihen liian iso vielä pitkään aikaan.

Ruotsiin muutosta on tänään kulunut kuukausi. Sinä aikana luonamme asuivat ensin viikon ajan ystäväpariskunta lapsensa kanssa, jonka jälkeen ehdimme testailla paikallista arkea kolmestaan reilun kahden viikon ajan. Olemme ehtineet tutustua suomalaiseen päiväkotiin, viettää aikaa avoimessa päiväkodissa, käydä kolmessa eri kirjastossa, kartoittaa alueen puistovaihtoehdot, käydä leikkimässä ja laulamassa paikallisella ruotsinsuomalaisella seurakunnalla, tutustua uuteen kaveriperheeseen, shoppailla ja luuhailla kaupungilla. Minä aloitin käynnit kielikahvilassa ja ehdin kirjoittaa kalenteriin myös neulontakahvilan aikataulun.

Sitten saapui sisko, jonka mukana myös äitini sisko ja hänen miehensä. Olohuone muuttui vierashuoneeksi ja heidän autostaan tyhjentyi huoneemme lattialla puolet muuttokuormastamme: talvivaatteita, vauvan tarvikkeita ja tytön leluja. Siskon syntymän lisäksi siis viikkoa täplittivät käynnit kirpputoreilla ja nettikirpputorien selaaminen lisäsäilytysratkaisujen löytämiseksi.

Tänään apujoukot pakkasivat autonsa ja suuntasivat kohti Silja Linen satamaa ja minä moppasin lattiat ja tein taas olohuoneesta olohuoneen. Ensimmäinen oikea ilta nelihenkisenä perheenä on takana ja sisko ja sen isosisko tuhisevat rauhallisesti. On aika avata Netflix, päivittää blogi, syödä suklaata ja katsoa eteenpäin: Nyt alkaa taas se arki. Aika ihanaa!

Pikkusisko

Pikkusisko saapui maailmaan 10 päivää ennen virallista laskettua aikaa. Ennakoivat supistukset alkoivat lauantaina monituntisen kaupungilla luuhailun jälkeen ja jatkuivat epäsäännöllisinä osan seuraavaa yötä ja seuraavan päivän. Sunnuntaina aamulla pistin viestiä äitini siskolle, joka oli tulossa reilun viikon päästä luoksemme hoitamaan tyttöä, jotta pääsisimme molemmat sairaalaan synnytykseen. Aloin nimittäin vähän uumoilemaan, ettei sisko odotuta saapumistaan enää runsasta viikkoa.

Apujoukot olivat vasta hyppäämässä seuraavana aamuna laivaan, kun pikkusisko päätti saapua maailmaan maanantaina aamuyöllä kello neljä yliopistollisen sairaalan hämärässä synnytyssalissa. Hiljaisen sairaalaan pihaan saapuminen taksilla yksin keskellä yötä oli absurdi kokemus, joskin oli myös itse synnytys. Ehdin olla sairaalassa vain kaksi tuntia, jonka aikana makasin kyljelläni sairaalasängyllä ja supistusten tullessa hengittelin aina toiveikkaana ilokaasumaskia ja painoin TENS-laitteen käynnistysnapin pohjaan. Jälkikäteen ajateltuna tilanne tuntui hyvin unenomaiselta - ja itse asiassa nukahtelin useaan otteeseen supistusten väleissä.

Halusin mahdollisimman pian kotiin ja niin lähdimme sairaalasta samana päivänä lounaan aikaan. Kotona on hyvä olla. Arki on pyörinyt kolmen tunnin välein tapahtuvan ruokailun syklissä ja avainsanoja ovat kaalinlehdet, maidonkerääjät ja joka puolelle levittäytyvät harsot. Vauvantuoksuista elämää omassa kuplassa hetken aikaa - kera joka suuntaan sinkoilevan kohta-kolme-veen.

Perheellisen kulttuurimatkailua

Tänään lähdimme aamulla paikalliselle monitoimitalolle, jossa järjestetään lähimmän perhekeskuksen (familjecentralen) toimesta joka maanantaina Mini-Röris, eli kahden tunnin jumppahetki 0-6-vuotiaille lapsille. Neiti oli revetä pöksyistään päästessään pinkomaan ison salin päästä päähän muiden lasten kanssa. Minä taas keskityin tuijottelemaan ympärillä pyöriviä ihmisiä. Sillä olihan se nyt selkeästi havaittava ero suomalaiseen vastaavaan tilanteeseen: vanhemmista puolet oli miehiä.

Ruotsissa vanhempainvapaa jakautuu puoleksi kahden huoltajan välillä. Paikallisen Kelan (Försäkningskassan) mukaan vanhempainvapaata voi saada yhteensä 480 päivää, joista 390 (eli noin vuosi) on ansiosidonnaista. Viime viikolla vierailimme erään suomalaisen uuden ystävän luona, joka on itse tällä hetkellä vanhempainvapaalla. Pikaisen selityksen jälkeen selvisi, että vaikka nämä päivät ovat teoreettisesti jakautuneet kahden vanhemman välille, voi niitä "luovuttaa" toiselle. Försäkningkassan-sivusto lupaa kuitenkin rahallisen lisäbonuksen vanhempainpäivärahaan, mikäli päiviä on jaettu tasaisemmin molempien vanhempien kesken. Melekoista!

Toinen mielenkiintoinen fakta, jonka ystäväni heitti ilmoille, on että vanhempainvapaita voi säästää pitkälti lapsen myöhempäänkin lapsuuteen. Ennen 2014 syntyneiden lasten vanhempainvapaita voi käyttää siihen asti, että lapsi on 8-vuotias, kun taas 1.1.2014 jälkeen syntyneiden lasten vanhemmat voivat käyttää osan vapaistaan lapsen 12. syntymäpäivään asti. Näitä vapaita tulee kuulemma käytettyä esimerkiksi pidennetyillä vapaaviikonlopuilla ja lomamatkoilla.

Jotta homma ei menisi simppeliksi, voi vanhempainvapaata pidentää tekemällä samalla osa-aikatyötä. Vanhempainvapaata voi käyttää 100%, 75%, 50%, 25% tai 12,5% työn ohella. (Huvittavaa, että tämän tiedonmurusen jälkeen Försäkningskassan sivuilla todetaan, että "Men du kan inte välja att ta ut föräldrapenning i någon annan omfattning än just dessa" - jopas nyt ovat tiukkoja!) Näin esimerkiksi tämä mainitsemani ystävä aikoo lapsen täyttäessä vuoden siirtyä tekemään töitä 50%:sti.

Olisi varsin mielenkiintoista lukea jonkinlaista tutkimustietoa siitä, miten tasapuolisesti vanhempainvapaa todellisuudessa Ruotsissa jakautuu vanhempien kesken, ja kuinka pitkään lapsen kanssa yleensä ollaankaan kotona.

Kotona oleminen lapsen kanssa on nimittäin toinen asia, johon olen törmännyt useampaan otteeseen jo tämän parin viikon maassaolon jälkeen. Ensimmäistä kertaa asia tuli puheeksi suomea puhuvan naapurin kanssa jo kesäkuussa, kun kävimme ensimmäistä kertaa vilkaisemassa uutta asuinympäristöä. Tuolloin hän mainosti, että lähistöllä sijaitsee suomenkielinen päiväkoti, johon lapsella on minun vanhempainvapaani aikana oikeus 15 tuntia viikossa. En kiinnittänyt tuohon oikeus-sanaan sen enempää huomioita tuolloin, kerronhan itsekin Suomeen muuttaneille subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta juurikin oikeutena. Tänne tultua on kuitenkin käynyt hyvinkin selväksi, ettei tuota oikeutta tarvitse hävetä ja että se vaikuttaa olevan enemmänkin velvollisuus. Onko hän jo aloittanut päiväkodin?, on kysymys johon olen törmännyt lähes jokaisessa lapsiperheisiin liittyvässä keskustelussa. Kun mainitsen kotonaolostani ja siitä, etten oikein tiedä onko päivähoitoon sillä perusteella niin tarvetta, olen saanut kummastuneita katseita. "Mutta teillä on oikeus, 15 tuntia viikossa!" Sain asiaan vahvistuksen uudelta tuttavaltani: mitä ilmeisimmin ruotsalaisesta näkökulmasta päivähoito (jostain syystä ei nimeltään daghem, vaan förskola) kuuluu asiaan, kun lapsi on 1-1,5-vuotias. Kysyin asiasta myös perhekeskuksen työntekijältä, joka sanoi että lähes kaikki tytön ikäiset ovat hoidossa, ainakin sen 15 tuntia viikossa. Useimmiten tämä tarkoittaa kuulemma viittä tuntia päivässä tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin (ei siis ihme, että Mini-Röris-hetki oli ajoitettu maanantaiaamuun). Osa-aikainen hoito-oikeus on myös lapsella, jonka vanhempi on työtön.

Tänään soitin siihen suomalaiseen päiväkotiryhmään (joka tosiaan sattumalta sijaitsee alle puolen kilometrin päässä kotioveltamme). En suinkaan ympäristön painostuksesta, vaan siksi, että uskoisin lapsen viihtyvän hoidossa hyvin. Parin viikon kokemus on osoittanut, että vaikka avoin päiväkoti on tarjolla useita kertoja viikossa, tarkoittaa tämä lähinnä matolla makoilevia alle vuoden ikäisiä ja heidän vanhempiaan. Ja vaikka kuinka uskon, ettei lapsella olisi haittaa olla kotona minun kanssani, särkee se vähän sydäntä katsella tuota kohta 3-vuotiasta, joka puhuu leikeissään saman aikaisesti kolmen muun lapsen äänellä ja imitoi ystäviensä sanomisia. Haluan, että hänellä on ystäviä. Ja tämä on se syy, miksi menemme huomenna tutustumaan päiväkotiin. Itsestäni olen hieman huolissani: Mitä minä sitten itse tekisin, kun lapsi on siellä hoidossa? Vien sitä uutta mittarimatoa ilmeisesti kävelylenkeille? Lattemammailen?

Ajattomuuden aikavyöhykkeellä

Muuttoapuna ollut ystäväpariskunta starttaa autonsa torstaiaamuna. Lapsi itkee lohduttomana, eikä voi ymmärtää miksi hänen turvatuolinsa on kannettu autosta tien penkalle. S on koulussa. Palaamme sisälle, makoilemme pitkään sängyllä. Luen tytölle kirjoja, ruotsinkielisiä, jotka käännän lukiessani suomeksi. Hyppään yli ne kohdat joita en ymmärrä tai sitten keksin jotain omaa. Tuntuu, että olemme yksin koko maailmassa. Tai koko Ruotsissa.

Seuraavina päivinä hassu joutenolon tunne jatkuu. Kellumme aikavyöhykkeellä, jota ei ole olemassa: syömme yhdessä koko perheen voimin aamiaista, lounasta ja iltapalaa, kaikki saman pöydän ääressä. Tyttö nukahtaa pitkästä aikaa useampana päivänä päiväunille, minäkin nukahdan, uuvahdan kesken päivää. Spontaani nukahtaminen tuntuu hyvältä!

Isoja tiskejä ei kerry, koska astioita ei ole paljoa ja ne ehtii pestä heti syömisen jälkeen. Sotkuakaan ei oikein synny, kun tavaroita on mukana vain välttämätön.

Annamme sulle työrauhan ja lähdemme vähän ulos, selitän S:lle kun vedämme kenkiä jalkaan.
S naurahtaa, itsesi takia se sinä kyllä lähdet! 

Se on kyllä ihan totta. Vaellamme tytön kanssa lähialueiden pitkiä kiemuraisia pyöräteitä ristiin rastiin, koluamme lähikaupan hyllyjä läpi ihan huvikseen ja teemme usean tunnin retkiä jollekin kirpputorille tai siihen isoon markettiin. Pysähdymme leikkipuistoissa ja talojen sisäpihoilla testaamassa liukumäkiä ja vaellamme läpi idyllisten omakotitaloalueiden. Katujen nimet ovat sellaisia kuin 'Omenakuja', 'Luumukuja' ja 'Päärynäkuja'. Tiirailen talojen pihoille, ja koitan löytää katujen nimiin sopivia hedelmäpuita. Ohi ajavan auton kuljettaja vilkuttaa ohi ajaessaan. Testaan taktiikkaa ja vilkutan itse autotallissa puuhastelevalle miehelle. Tämä heilauttaa iloisesti kättään takaisin ja huutaa tervehdyksen.

Kahtena päivänä olemme lähteneet tytön kanssa lorvimaan kaupungille; kolunneet kirpputoreja ja kiertäneet ihan normaaleja kauppoja, ihan huvikseen. Olen toki juttuja ostanutkin, sisustanut postikorteilla ja lahjapaperista leikatuilla julisteilla vessan seiniä ja täydentänyt astiakaappia, mutta lähinnä kauppoja olen vain kiertänyt. Katsellut hintoja, kuoseja, kuvioita.

Sunnuntai-iltapäivänä osuimme kirjaston eteen ja totesin sen olevan auki. Kirjastokortti irtosi suomalaisella ajokortilla ja lähtiessämme vingutimme kortille ison läjän suomenkielisiä romaaneja ja lastenkirjoja. Subwayn myyjä ojentaa tytölle tiskin alta suklaakeksin ja pillimehun ilman maksua, ulkona paistaa aurinko ihan niin kuin keskikesällä. Kotiin tultua tyttö on nukahtanut rattaisiin, lähetän S:lle WhatsApp-viestin, 'pidä tauko, tule ulos, aurinko paistaa!' Istumme sisäpihalla, mietimme tulevaisuutta, tätä hetkeä ja sitä, mikä on takana.

Kaikki on hyvin samanlaista kuin Suomessa, mutta pienet erilaisuudet tekevät asioista mielenkiintoisia. Olen uskaltanut käyttää takeltelevaa ruotsin kieltäni rohkeasti, ja iloinnut siitä etteivät paikalliset vaihda englantiin heti, vaan jatkavat rohkaisevasti ruotsin kielellä. Huomenna suuntaan kohti paikallista kirkkoa, jossa järjestetään ruotsin kielikahvila - vakaana aikeenani valloittaa tämä kieli.

Ajattomuuden aallokon katkaisee neuvolan täti, joka toteasi tänä aamuna ensimmäisellä käynnillämme, että laskettuun aikaanhan on sitten enää vähän reilu kolme viikkoa. Oho! Pinnasänkyyn pitäisi hankkia patja. Ja jos kävisi niin, että lapsi päättäisi syntyä ennen laskettua aikaa, ei koko taloudesta löydy hänelle yhtään mitään - toinen muuttokuorma vauvanvaatteineen kun saapuu vasta kolmen viikon kuluttua. Pitäisiköhän ostaa vaikka yksi vaatesetti ja vähän vaippoja kaappiin, ihan niin kuin varmuuden vuoksi?

Mieli vielä matkalla

Ensimmäisenä aamuna Ruotsiin saapuminen jälkeen tajuan, etteivät Yle Areenan lasten ohjelmat näy tekijänoikeuksien takia lahden tällä puolella. Päässäni ehdin jo tulla siihen lopputulokseen, että tästä syystä lapsi A) unohtaa puolessa vuodessa suomen kielen B) jollei sitä, niin ainakin kaikki päiväkodissa opitut laulut. Mielialat heiluvat laidasta laitaan, eikä niistä oikein vielä taida saada otetta.

"Kysyin jo S:ltä, että oletko sinä aina tuollainen, et ole pysähtynyt viimeisen kahden päivän aikana kertaakaan!", toteaa muuttoapuna mukana tullut ghanalainen ystävämme, kun tulen pesutuvalta kantaen täyttä kassillista viikattuja puhtaita vaatteita.

Kyllähän minä muutenkin paljon puuhaan, mutta on todettava, että viimeisen kahden vuorokauden aikana on tullut vedettyä aika kierroksilla. Välillä olen kuitenkin pysähtynyt - 35 raskausviikkoa tuntuvat alavartalon lihasten kipeytymisenä ja puhtaana väsymyksenä, joka kaataa sänkyyn heti kun lapsen on saanut nukahtamaan.

Pää on vielä ihan yhtä sekaisin kuin koko asuntokin. Vaatekaappien puuttuessa vaatteet ovat yhä läjässä matkalaukussa. Ikeasta mukaan tarttunut palmu kököttää muovisessa ruukussaan tytön vaaleanpunaisen lasten sängyn vieressä. S on teipannut ikkunaan verhot, koska verhotangot eivät kuulu osaan kiinteää sisustusta. Nekin on jo ostettu, mutta väsymys vei mennessään viidensien verhojen silittämisen jälkeen ja makuuhuone jäi vielä odottamaan huomista.

Iltapalan yhteydessä luin kaksi paikallislehteä, vaikka täytyy myöntää että sanakirjaa en jaksanut hakea tuntemattomien sanojen kohdalla. Portaita alas kävellessä, kauppaan lähtiessä ja pyykkejä viikatessa päässä päälle kytkeytynyt ruotsin kielinen kanava kääntää kaiken tekemiseni ruotsiksi: kellehän tämän pääsisi kertomaan! Naapuri opastaa pesutuvan elektronisen varausjärjestelmän käyttämisessä ja kysyy sitten, milloin olemme muuttaneet. Viiton epätoivoisesti olkani taakse ja päädyn lopulta mutisemaan jotain yhdestä päivästä. Takaisin sisälle päästyä pitää heti tarkistaa mustaan aukkoon kadonnut sana: Igår. Ensi kerralla sitten.

Muutamia havaintoja:

Meidän Ruotsi-kokemuksenne on kansainvälinen. Pihapiiristämme löytyy ihmisiä varmasti jokaiselta mantereelta.

Taloyhtiössä jaetaan ilmaiseksi biojätebusseja, jonka lisäksi myös muoviastiat ja rasiat saa kierrätettyä suoraan kotipihalla.

Verhotankojen lisäksi kiinteästä sistustuksesta puuttuvat myös lavuaarien tulpat sekä vaatekaapit, ainakin tässä asunnossa.

Tyttö nukkui viime yönä ensimmäistä kertaa rauhallisesti läpi yön sitten moneen viikkoon. Olemme me sitten tulleet kotiin, vaikka kaaoksessa vielä elämmekin.

Työmatkapyöräilyä

Työmatkani on melko lyhyt ja kuljen sen pyörällä. Matkaan kuluu tämän hetkisellä rauhallisella tahdillani 15-20 minuuttia. Viereiseltä kadulta maastopyörällä polkeva työkaveri suorittaa matkan kymmenessä minuutissa. Itse poljen selkä suorassa villaneulekuvioidulla pyörälläni, kirkkaan pinkki kypärä päässä, lastenistuin takapakkarilla rymisten. Matka on juuri niin pitkä, että ajatuksia ehtii kertyä, ja juuri niin lyhyt, ettei pyörämatkaan tarvitse erikseen varata omaa urheiluvaatetusta.

Viime aikoina arki on ollut sellaista menemistä, että ajattelun hetket ovat ihan tervetulleita.

Eräänä aamuna töihin polkiessa pohdin sitä, että meille tulee vauva. Siis neljäs ihminen tähän perheeseen! En usko, että olen huhtikuun jälkeen paljon asiaa miettinyt, vaikka maha on tasaista vauhtia kasvanutkin. Siinä se on mennyt sivussa, faktana johon ei ole tullut paljon pysähdyttyä muuta kuin pintapuolisissa keskusteluissa milloin kenenkin kanssa: Onkohan esikoinen mustasukkainen? Minkälaiset vaunut sitä ostaisi? Minkähän ihmeen sille keksisi nimeksi?
Tuona aamuna kuitenkin pohdin, 15 tuulen tuivertamaa minuuttia: Meille tulee ihan oikeasti vauva.

Toisena aamuna pohdin tätä nykyistä lasta. Miten se on reipas ja miten sen kanssa on niin kiva mennä ja tehdä asioita - siitäkin huolimatta, että viime aikoina sillä on ollut tapana lähteä juoksemaan karkuun minua, ihan näin niinkuin muuten vaan, keskellä kaupunkia tai parkkipaikkaa. Päiväkodissa se kertoo kavereille, että "me mennään Ruotsiin!" ja että "minulle tulee sisko!", ymmärtämättä tuon taivaallista siitä, mitä ne asiat tarkoittavat. Seuraavan kahden viikon aikana tapahtuukin vielä niin hurjan paljon: S lentää Ruotsiin edeltä huomenaamulla, me muutamme viikonloppuna kahden ystäväni kimppakämppään sohvapaikoille, viikon päästä lennämme lentokoneella vanhempieni luo viikonlopuksi, ja sitten lähdetään ystäväperheen kera sinne Ruotsiin - laivalla. Yhtälössä on vain liian monta henkilöä, kulkuvälinettä ja tapahtumaa - lapsi on kerrassaan sekaisin. Illalla olemme siis päättäneet hyvän yön toivotukset lähinnä siihen tietoon, kuka hänet herättää aamulla ja mennäänkö päiväkotiin vai ei. Eräänä iltana tuijotin jo nukahtanutta tyttöä, joka oli viimeisiksi sanoikseen vielä kysynyt, että missä se hänen oma peittonsa on (pakattu) ja tunsin niin suurta tarvetta luoda turvallinen ympäristö tuolle pienelle ihmiselle, etten voinutkaan enää lähteä vaan kiepahdin viereen nukkumaan.

Pakkaaminen ja siihen liittyvä järjestely ovat täyttäneet arkipäivät viimeisen kuukauden ajan, ja noiden asioiden pohtimiseen olen pyhittänyt useammankin pyörämatkan. Pakatessa on tullut mieleen ajatus jos toinenkin - kierrättämisestä, materian omistamisesta ja siitä, ettei sitä omista. Mikä on tärkeää ja mikä ei, minkä voisin antaa pois ja mitä en. Olen pohtinut sitä, miten valtavasti tavaraa ympärillämme arjessa koko ajan on ja kuinka vähää me loppujen lopuksi ihan oikeasti tarvitsemme. Median tuodessa silmien eteen tarinoita merten yli saapuvista turvapaikanhakijoista, ajatukset kiertyvät yhä enemmän siihen, mikä elämässä on tärkeää. Jos ottaisin viisi asiaa kotoani, mitkä ne olisivat?

Tänään oli pitkän lämpimän jakson jälkeen hieman sateisempi päivä. Sen kunniaksi säästin nahkaisia kenkiäni ja vedin jalkaan kumisaappaat. Ihan liian kuumat vielä, mutta niin kivan näköiset! Kotiin tullessa asfaltilla lojui jo keltaisia lehtiä. Tuntui, että nyt se lähtölaskenta alkaa.

Ompelemisen riemu

Hammashygienistin rapsutellessa hammaskiveä takahampaistani tänä aamuna annoin ajatusten lipua syyskuulle. Siihen aikaan, kun olemme jo saapuneet uuteen kotikaupunkiin ja asettuneet majaksi uuteen asuntoomme. En malta odottaa, että pääsemme tutustumaan tarkemmin asunnon lähiympäristöön ja tsekkaamaan kauppojen valikoimat, totuttelemaan bussiyhteyksiin ja ympärillä kuuluvaan ruotsin kieleen.

Tällä hetkellä tuota lähellä, mutta oih niin kaukana odottavaa uutta arkea on niin vaikea kuvitella, koska päässä surraa yötä päivää hoidettavien asioiden lista. Tilannetta ei helpota se, että asunnon jälleenvuokrauksemme kokee kovia vastatuulia virallisten lupa-asioiden viidakossa, eikä se että sveitsiläinen ystävänsä kutsui itsensä, kaverinsa ja poikaystävänsä meille yökylään kymmeneksi päiväksi elokuussa. Töihin palattuani kuulin, että kolme kollegaani on lopettamassa yllättäen työt ja neljäs jää kolmen viikon lomalle. Kaaoksen tuntua on ilmassa, mutta onneksi luonteelleni ei kuulu kantaa töitä kotiin, vaan olen sulkenut työpäivän päätteeksi oven takanani niin fyysisesti kuin henkisestikin viimeistään kolmen aikaan iltapäivällä.

Makuuhuoneen nurkka on täynnä kirpputorikasseja ja varasto on tyhjennetty autonrenkaista ja rikkinäisistä huonekaluista. Järjestelmällinen luonteeni hykertelee ja taputtaa käsiään, kun olen saanut kantaa tyhjään varastokomeroon siististi pakattuja muovi- ja pahvilaatikoita.

Onneksi arki on nytkin muutakin. Kun kirjastosta oli haettuna kasa mukaansatempaavia kirjoja, unohduin useaksi illaksi sohvan nurkkaan toisessa maailmassa eläen. Vaatekomeron laatikoita läpi käydessä keksin vähentää tavaramäärää käyttämällä kaikki kaapista löytyvät tilkut vauvan leikkimattoon - siihen jäi muuten se vaatekomeron siivoaminen. Nyt peitto odottaa enää tikkausta, jonka jo aloitin mutten ole jaksanut viedä loppuun.

Eilen auringon pilkahtaessa taivaalla patistin S:n ja tytön mukaani, ja lähdimme jätskikiskalle. Sain samalla reissulla vihdoin haettua trikookangasta ja resoria kaveriksi kankaalle, jonka olin ostanut jo keväällä. Tytön nukahdettua istuin keittiön pöydän ääreen ompelukoneen kera ja S nosti voluumia televisiosta. Puolen yön aikaan haalari oli valmis nappeja lukuun ottamatta. Aika mahtihieno siitä mielestäni tulikin! Käytin Ottobren 1/2013 käännettävän froteehaalarin kaavaa koossa 62 ja lisäsin resoreiden pituutta käyttöiän pidentämiseksi.

Ja nythän ei sitten muuta tekisi mieli tehdäkään kuin ommella ompelemasta päästyään!

Edit:

Nyt sain napitkin laitettua paikoilleen:

Suhteellisen tyhjä jääkaappi

Kaksi päivää ennen palkkapäivää alkaa jääkaappi yleensä näyttää suhteellisen tyhjältä. Säästötililtä löytyy kyllä rahaa, mutta koska mitoitan kuukausibudjetin yleensä melko tarkkaan enkä mielellään lainaile itseltäni rahaa, saa kaupassa käydä laskin kädessä.

Yllättävän paljon niistä kaappiin jääneistä tähteistä monesti kuitenkin saa aikaan, jos vain taloudessa on kattava kuiva-ainekaappi ja jääkaapin ovessa useampi säilyketölkki tai -purkki. Silloin se jääkaapin suhteellinen tyhjyys on nimittäin ihan kivaakin - kun tajuaa, että tuosta saisi sellaista, kun vähän täydentää tuolla ja heittää sekaan tuon purkin pohjat.

Melkein täysi kattilallinen viikonlopun jääkaapissa jumittaneita keitettyjä perunoita?

Purkki kidneypapuja, kapris-purkin pohjat kaapista, yrttejä parvekkeelta, sekaan silputtu puolikas sipuli. Oliiviöljyä, nokare sinappia, suolaa, sokeria ja balsamicoa sekaisin ja joukkoon: huomisen lounas.

Ghanalaisilta opittu ruokavinkki: jos vain löytyy riisiä, öljyä ja tomaattia missä tahansa muodossa, on ruoka kohta valmis. Keitetty riisi sekoitetaan pannulla aiemmin tehtyyn tuliseen tomaattikastikkeeseen, johon on viskattu vihanneksia pakkasesta ja kaksi aikaisempaa tomaattikastikkeen jämää jääkaapista. Maku paranee, kun riisiä pyöräyttelee sekoituksen yhteydessä kuumalla pannulla. Tähän kaveriksi vihanneshyllyn viimeiset salaatinlehdet ja kurkunpätkät. 

Ja aamiaiseksi, iltapalaksi ja välipalaksi sekä oman mielen parantajaksi sämpylöitä.  

Kävimme toki myös kaupassa - ostimme hiluilla banaaneja, omenoita, luumuja ja nektariineja. Niitä kun ei mitenkään pysty taikomaan kuiva-ainekaapin valikoimista. Mutta onpa taas jääkaappi hetken ainakin näennäisen täysi.

Follow my blog with Bloglovin

Pakkaamisen filosofiaa

Nyt kun tutustumisreissu uuteen kotikaupunkiin on takana, uusien naapureiden kanssa tehty sinunkaupat ja asunnon pohjapiirrustus tiedossa, alkaa mieli vaeltaa enenevissä määrin kahden kuukauden päässä häämöttävään muuttoon. Illalla on vaikeaa nukahtaa, kun ajatukset ovat vaatekaapeissa ja varaston hyllyillä: Mitä jätetään, mitä otetaan mukaan, mitä laitetaan kiertoon.

Nämä ehdottomasti mukaan.

Jälleenvuokraamme asuntomme eteenpäin kalustettuna ja varastoimme Suomeen jäävät pientavarat kellarikomeroon. Se siis tarkoittaa, että kaikki sellainen tavara, jota emme ole ottamassa mukaan, on mahduttava tuohon komeroon. Mukaan otetaan vain välttämätön - S:n mielestä luultavasti riittäisi että repussa on vaihtobokserit ja hammasharja. Itse olen hieman eri mieltä! Vuokra-asunnostamme Örebrosta löytyy peruskalustus, mutta ei esimerkiksi astioita tai liinavaatteita.

Lomaa on jäljellä vielä viikko, mutta kesää onneksi paljon pidempään. Aurinkoiset kelit ja lomamoodi nostavat pitkän ja pimeän talven jälkeen tarvetta kehittää joka päivälle jotain kivaa. Kotiin paluun jälkeen se on tarkoittanut lähinnä uimarantoja, kavereita, jäätelöä ja mansikoita. Check!

Kotona ollessa olen kuitenkin pikku hiljaa vapaina hetkinä alkanut koluta komeroita lävitse: vessan peilikaappiin on kertynyt pino sokerikuorintapurkkeja ja jalkavoiteita, jotka kuuluvat kategoriaan käytä nämä ennen lähtöä. Vaatehuoneen nurkkaan on alkanut kasaantua Ikea-kassillisia tavaraa, jotka kansoittavat elokuun aluksi varaamani kirpputoripöydän. Seuraavaksi suunnitelmissa olisi varastokomeron hallintaan ottaminen - tietääkseni siellä on ainakin yksi rikkinäinen imuri ja pino turhia auton renkaita.

Raivaamisessa mielihyvää herättää erityisesti selkeästi turhien tavaroiden pois karsiminen: näillä leluilla tyttö ei ole leikkinyt enää vuoteen, tässä lastenkirjassa oli todella huono juoni, tätä aurinkosuojaa ei ole edes avattu pakkauksestaan. Enemmän päänvaivaa tuottavat sitten esimerkiksi lasten vaatteet: Pistänkö yhä suurimman osan tytön vaatteista kiertoon kuten tähänkin asti ja täydennän varastoja tarvittaessa kirpputorilta, vai otanko tytölle kohta pieneksi menevät sukat mukaan matkalaukkuun? Kesäloman lisäksi tyttö ehtii myös olla ennen lähtöämme kuukauden päivät vanhassa päiväkodissa, jonka vuoksi osa tavaroista on vain jätettävä hyllyyn tarpeellisena.

Ja tämän tekstin jälkeen on myönnettävä, että kyllähän minä tästä nautin, kuuluu kai luonteenpiirteisiin. Tiedän myös kuitenkin sen, että suurimman tyydytyksen saan siinä vaiheessa, kun auto on pakattu, kämppä puunattu ja varasto äärimmilleen täytetty. Onneksi aikaa on vielä sekin kaksi kuukautta.

Ruokadeitit

Olen aina ihmetellyt niitä blogeja, joissa ruoka näyttää kuin suoraan ruokalehden sivulta reväistyltä. Löydän itseni pohtimassa, johtuuko tämä asettelusta, valosta, hyvästä kamerasta vai asiaan kulutetun ajan määrästä. Omassakin kamerassa vilahtelee nimittäin aina ajoittain ruokakuvia. Useimmiten ne eivät kuitenkaan ole mitään julkaisukelpoista, vaikka ruoka itsessään olisi ollut oikein maittavaakin.

Meillä on useammankin kaveriporukan kanssa muodostunut tavaksi tavata tasaisin väliajoin ruoan merkeissä. Erään hyvinkin läheisen ystäväporukan kesken järjestämme nyyttäreitä, joista syntyy usein mitä mielettömimpiä kattauksia. Oman pienen twistinsä näiden tapaamisten ruokaideointiin tuo se, että ruoan tulee olla maidotonta, gluteenitonta ja enimmäkseen kasvispainotteista - pienessä porukassamme kun sattuu olemaan useampikin, jolla on pysyvä tai tilapäinen ruokavalio asian jos yhden suhteen. Joskus tästä jollekulle ulkopuoliselle mainitessani sain vastaukseksi tuskastuneen huokaisun, miten tollaista jaksaa? No todellakin jaksaa! On ollut mieltä avartavaa tajuta (vaikka itsekin olen vegaaniutta kokeillut), että ruoan ei suinkaan tarvitse sisältää maitoa, kermaa, voita eikä vehnäjauhoja. Sisäpiknikkiemme ruokapöydät notkuvat yleensä jos jonkin näköistä ruokaisaa salaattia, erilaisia itsetehtyjä leivonnaisia, leipiä ja piirakoita. Pidemmillä deiteillä olemme tehneet myös lämmintä ruokaa.

Toisen kaveriporukan kanssa on tullut tavaksi kutsua toiset vuorotellen kylään niin, että kutsuja huolehtii ruoan laitosta ja juomien tarjoilusta. Istutaan iltaa, toisin sanoen. Valmiiseen, huolella laitettuun pöytään istahtaminen on sen verran luksusta, että meidän ääneensanomattoman vuoron osuessa kohdalle halusin keksiä illaksi jotain hyvää tarjottavaa.

Ja täytyy sanoa, vaikka itse sanonkin, että tällä kertaa meni ihan nappiin. Päädyin tekemään itse hampurilaisia, joihin leivoin sämpylät (uusimman Pirkka kesä-lehden briossisämpylät-ohjeella), paistoin jauhelihapihvejä, kanafilettä ja tofupihvejä, pilkoin tuoretta ananasta, pihvitomaatteja, punasipulia ja salaatinlehtiä ja tein väliin pantavaksi chilimajoneesia, tsatsikia ja tulista tomaattikastiketta. Ai ai! Lisukkeeksi feta-salaattia avokadoilla ja juomiski erinäinen valikoima vaaleita oluita ja kuivia siidereitä - sellaisia alkoholittomiakin. Jälkiruoaksi mutakakkua ja vadelmakastiketta.

S totesi vieraiden lähdettyä, että tykkäsin sun Chico's-ateriasta ja minä nakitin sen tiskaamaan keittiössä odottavan tiskivuoren. Ilman ystäviä ei olisi näitäkään hetkiä, siksikin ystävät on helmiä.

Turreloma (turistiloma)

Kiireettömiä aamiaisbrunsseja kattoterassilla, lukemattomia käveltyjä kilometrejä iltaisin miellyttävimmän ravintolan etsinnässä (yhtä iltaa lukuun ottamatta vielä siinä tilanteessa, kun nälkä ei vaivannut), sirkustemppuja hiekkarannalla, tunteja uima-altaan reunalla lukien kirjahyllystä löytyneitä hömppäromaaneja. Loputonta auringonpaistetta ja illan viileyden laskeuduttua kattoterassilta aukeava täysikuu ja sen mereen luoma kuunsilta.

Kymmenen vuoden ystävyyden turvin välillä saa potea sosiaalista väsymystä ja vetäytyä omaan seuraansa, poiketa ex tempore kampaajalle (jossa hiusten leikkuu oli oikein onnistunut ilman yhteistä kieltäkin) ja kierrellä laiskana yksin kaupungin kojuja ja kauppoja.

Vuokra-asunnon taloyhtiöön kuuluvaa uima-allasta hyödynnettiin niin aamu-uintiin kuin yöuinteihinkin, siitäkin huolimatta että altaan reunalla oli tiukat käyttöajat. Useimmissa ravintoloissa tarjoilijat tarttuivat tarmokkaasti toimeen ja innovoivat minullekin hienoja drinkkejä, kun pyysin "samanlaista kuin tuo mohito / sangria, mutta alkoholittomana". Korkealla Alicanten vanhassa kaupungissa kävellessämme eräs vanhempi kahvilanpitäjä vei minut kädestä pitäen sisään kauppaansa, juotti lime-jäähilejuomaa ja syötti kuivattuja viikunoita pähkinöiden kera, ihan vain "for the baby".

Paluumatkalla kolmesta kaverista kaksi sanoi, että olisi voinut jatkaa vielä toisenkin viikon. Itselleni viikko oli juuri sopiva lomailuaika: sen jälkeen oli jo kiva palata kotiin, hakea tyttö päiväkodista ja käpertyä perjantai-illaksi sen isomman kainaloon omalle sohvalle. Nyt edessä puolentoista viikon paluu töhin, jonka jälkeen loma jatkuu Suomen suven ja Ruotsin suven merkeissä ympäri maita ja mantuja.