"Kiitos paljon, nyt annat tänne sen appelsiinin, se ei ole jalkapallo."
"Selvä, lähde sitten ilman kenkiä ulos!"
"Ala tulla nyt!"
"Tämä paikka menee kiinni nyt, ei me voida tänne jäädä. Jäätkö sä ihan yksin tänne pimeään?"
"Ole hyvä ja tule alas sieltä."
"NYT lopeta!"
Mietin tänään päivällä, että olisi ehkä aiheellista nauhoittaa meidän arkea hetken aikaa. Samalla huokaisin S:lle, ettei tällä hetkellä taida olla kovinkaan montaa hetkeä päivässä, jolloin ei jostain asiasta taisteltaisi. Vaatteiden päälle saaminen on kuin Mount Everestille kiipeämisen arvoinen suoritus, ainakin jos sen saa tehtyä ilman lopullista hermojen menetystä ennen ulkovaatteita. Pikkulinnun annoksia aina syönyt lapsi on vetänyt syömisen minimalisuuden äärimmäisyyksiin ja näyttää pärjäävän hermostuttavan hyvin ilman tankkauksia tuntikausia. Hampaiden harjauksen aikana toivoisin yleensä olevani jossain muualla. Lähdöt paikasta kuin paikasta päättyvät melko usein jonkin sortin konfliktiin ja siirtymisen paikasta A paikkaan B kestävät yhden sortin ikuisuuden. Onneksi lähialueellamme ei ole ollenkaan autoteitä, joten voin antaa mukulan rauhassa maleksia 50m perässämme ja spurtata meidät kiinni aina aika ajoin. Huh.
Esikoisen tahto ja uhma ja kaikki sen muodot ovat saavuttaneet huippunsa viime viikkojen aikana. Voisi kai ajatella, että se nyt sitten testaa niitä meidän rakkauden rajoja ja riittävyyttä uuden perheenjäsenen myllerrettyä talouden dynamiikan. Jos kyseessä on testi, pelkään pahoin että ainakin puolet kerroista on mennyt mulla ihan failure-meiningillä. Lattialle heittäytyminen, kirkuminen ja itkupotkuraivarit menevät vielä melkoisella buddhan rauhallisuudella, mutta käämit käryää sitäkin helpomminen ilkamoivaan virnuiluun ja tahalleen ärsyttämiseen. Anteeksi on tullut pyydettyä useampaankin otteeseen silloin kun olen unohtanut, että minun pitäisi olla se aikuinen ja pysyä tilanteen yläpuolella. Huh toisen kerran.
Kun on taas raahannut eteisen lattialle kiemurtelevan mytyn kierreportaita pitkin toiseen kerrokseen ja vetänyt oven kiinni etteivät naapurit häiriinny, mietin taas hetken että miksi pienen ihmisen kasvamisen pitää olla näin helvetin vaikeaa.
Hyvänä asiana mainittakoon, että kaiken sortin reagoinnit ja kipuilut kohdistuvat yhä vain ja ainoastaan minuun ja S:ään - pikkusisko saa sitä vastoin senkin edestä rakkautta. Tyttö suukottaa ja halailee pikkusiskoa harva se hetki, kiikuttaa mielellään harsoa, pyyhkeitä ja vaippoja pyydettäessä ja haluaisi loputtoman usein pitää siskoa sylissään. Edellisiltana iltasatuhetki päättyi lohduttomaan itkuun, kun pikkusisko ei saanutkaan jäädä valojen sammuttamisen jälkeen nukkumaan hänen viereensä.
Peukut siis sille, ja niille hetkille päivässä kun kaikki sujuu hyvin ja meillä nauretaan ja tehdään kivoja juttuja yhdessä. Hermot menee huomennakin, tiedän minä sen. Mutta ehkä me selvitään siitäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti