Käsin tehtyä

Syksyn mittaan on tehty kaikkea kivaa esikoisen kanssa. On kivaa, kun lapsi on jo siinä iässä että sen kanssa voi tehdä kaikkea sellaista mitä tekee itsekin mielellään: askarrellaan ja maalataan, leivotaan taikataikinaa ja maalataan taas lisää, painetaan perunoilla kuvia kankaisiin ja papereihin. Ja sitten kuitenkin välillä muistat että teet asioita kolmevuotiaan kanssa: Kun itse maalaat kieli keskellä suuta mansikkapiirakan mansikoita juuri oikealla sävyllä, toinen sutii ronskisti pitsan päälle sinistä ja esittelee ylpeänä muovailemaansa 'imurin sänkyä', jonka on ehdottomasti oltava musta.

Joulupaketteihinkin ehdittiin tehdä jotain pientä. Itse neuloin tyttöjen vastasyntyneelle serkkuvauvalle torkkupeiton ja veljen vaimolle villasukat (joulukalenterisukkien ohjeella).

Mielikuvitusmaailmassa

Kolmevuotiaan kanssa on kyllä siitä hauskaa jakaa koti, että tylsinkin perusmakkari muuttuu silmänräpäyksessä viidakkoseikkailuksi. "Haluatko lainata tätä minun avaruuskypärää?", kysyi tyttö kerran kun makoilin muina naisina sohvan nurkassa. Kädessä hänellä ei ollut mitään, mutta selvästikin oli kuitenkin. Kiitin kovasti lainasta, oltiin kuulemma lähdössä matkalle.

Toisina naisina keittiön pöydän ääressä istuessa saatan minä tahansa hetkenä huomata, että ovesta työntyvät nukenrattaat, yksi nukke vaunukopassa ja toinen tavarakorissa, molemmat peittojen alle tiukasti käärittyinä. Usein peiton alle on myös aseteltu jostain pakkauksesta roskiin lähdössä ollut pahvinpala, joka on saanut nimekseen Poika. Roskiin Poikaa ei saa missään nimessä viedä. Rattaita työntää minun korkokenkiin ja S:n XXL-kokoiseen toppatakkiin sonnustaunut neiti, oma reppu selässä ja kangaskassi olalla. Toisessa kädessä se vetää mittanauhaan sidottua possua, joka on päässyt mukaan leikkeihin veljen vaimon perheen Saimi-koiran inspiroimana. "Äkkiä turvaan, ulkona alkaa myrsky!", se huutaa ja sulkee hätäisesti keittiön oven perässään.

Kun pyydän lasta syömään / laittamaan vaatteita päälle / tekemään jotain muuta pakollista ja tylsää, on vastaus yleensä odota hetki kun minä ... laitan teille ensin teetä / ratsastan kaupungille / vaihdan nukelle vaipan. Välillä tuntuu, että lapsi elää enemmän mielikuvitusmaailmassaan kuin täällä meidän kanssamme. Mutta on sitä kyllä ihan vallatonta seurata. Pikkusiskon puinen lelukaari muuttuu yhtenä hetkenä kiltiksi hevoseksi ja seuraavana teekoneeksi, jonka päälle teekupit pitää kantaa jotta ne muuttuvat mansikkaisiksi. Sitten se on ihan mesimesi hyvää, toteaa tyttö vakavana - Mansikka Marja-piirrettyjä katsoneena - ja jakaa aina minulle vihreän, S:lle sinisen, siskolle punaisen ja itselleen keltaisen kupin. Aina.

Mielikuvituksen kehittyminen on seurannut tyttöä uniinkin, ja ainakin kerran yössä saa häntä käydä rauhoittelemassa ja muistuttamassa, että se on oikeasti vain unta. Välillä lapsi puhua pälättää useita lauseita unissaan. Samalla häneen on asettunut pimeänpelko, jonka vuoksi iltasadun jälkeen valot jätetään päälle. Pissakin meinaa tulla monesti housuun asti kun vessaan ei voi mennä ennen kuin joku on käynyt laittamassa valon päälle.

Kirjojen satuja eletään läpi ja niistä jutellaan usein pitkin päivää. "K on muuttamassa uuteen kotiin, ihan niin kuin se Tomppa siinä kirjassa", selitän tytölle kun olemme matkalla katsomaan kaveriperheen uutta asuntoa. Kirjoja haetaan kirjastosta, joissa on onneksi riittävän laaja suomenkielinen tarjonta, niin että vaihtelua riittää. Olen tosin jo tyytynyt siihen, että samoja kirjoja luetaan ilta toisensa jälkeen aina siihen hetkeen asti, kun ne on palautettava kirjastoon. Syksyllä lainasimme kasapäin Mikko Mallikas-kirjoja ja Minttu-kirjoja, joiden tarinat tyttö osasi pälättää ulkoa muutaman lukukerran jälkeen. Kaikkia sanoja hän ei varmasti ymmärtänyt. Muutenkin kirjojen tarinat jäävät vahvasti tytön mieleen. "Minä en halua olla märkä läntti", kuulin tytön kerran mutisevan hänen istuessaan omiin leikkeihin syventyneenä keittiön pöydän alla. Voi mussukkaa!

hotellihuoneen verran ylellisyyttä

S:n ghanalainen ystävä Amerikoista saapui Suomen visiitille ja päätimme tehdä lounastreffit Tukholmaan, tohon niinkuin puoliväliin. Ja jotten homma menisi ihan junassa istumiseksi (vaikka vajaan kahden tunnin junamatka aika näppärästi ohi sujahtaakin), päätettiin myös varata hotellihuone ja nauttia vähän pääkaupungin näkymistä - nyt kun sitä asutaan selvästi pienemmässä paikassa. S:n kiireisimmät ja vähäuniset koulutehtävien palautuspäivät olivat vihdoin takana ja sitäkin teki vähän mieli hurrata.

Loppujen lopuksi Tukholmaa ei tullut paljon kierreltyä, oli nimittäin niin kylmä ilma että itketti. Kymmenen pakkasastetta yhdistettynä kylmään merituuleen sai joukkiomme kiristämään tahtia jo kilometrin matkalla Viikkarin satamasta Södermalmin Scandiciin. Niimpä jäi käymättä tekniikan museot ja fotograafiset museot ja luonnontieteen museot (joita junamatkalla toiveikkaana googlailin), ja päädyimme majoittumaan kuulumisten vaihtoon hotellin aulan nahkaisille nojatuoleille. Myöhemmin bongattiin hotellin ikkunasta ravintola, jossa istuttiin toinen mokoma - ei ollut lentokoneen tuomalla amerikkalaistuneella ghanalaisella talvikenkiä eikä kaulahuivia mukana.

Kun ystävien oli aika lähteä takaisin kohti satamaa, halasimme heidät hotellin aulassa ja S:n lähtiessä saattomatkalle, me kipusimme viidenteen kerrokseen tyttöjen kanssa ja heittäydyimme nauttimaan hotellihuoneesta.

Taisin vielä tässä vaiheessa miettiä, että livahdan tyttöjen nukkumaanmenon jälkeen alakertaan ohi lipuvaa lauantai-iltaan katselemaan. En minä sitten lähtenytkään. Tuntui paremmalta hakea läheisen torin laidalta kreikkalaista pikaruokaa (nam), syödä ne sängylle levitetyn pyyhkeen päälle ja käpertyä katsomaan jotain hassua komediaa. Valahdin uneen joskus pitkällä seuraavan päivän puolella, kun tytöt olivat tuhisseet nukkumatin maailmassa jo monen tunnin ajan ja maailmaa oli parannettu ja juoruja kuiskittu samaisen verran hämärässä hotellihuoneessa. Mitä parhautta, taisin silloin ajatella.

Ihan valtavan kivoja nää lähtemiset

Ulkona on vielä pilkkopimeää, kun naapurihuoneesta kuuluu kehotus: "Nyt laitetaan valot päälle!"

Ähkäisen ja vilkaisen puhelimen näyttöä. Kello on 6.40, eli vain parikymmentä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin pitäisi muutenkin alkaa heräilemään. Nuo kaksikymmentä minuuttia tuntuvat kuitenkin niin kallisarvoisilta, että tekisi mieli kaivautua peiton alle ja leikkiä etten kuullut. S:llä on menossa lukukauden viimeinen viikko ja se on taas valvonut jonnekin aamuyölle koulutöitä tehden. Tiedän, että kohta senkin herätyskello kilahtaa soimaan.

Aamun ensimmäinen tunti sujuu ihan kivasti: ehditään syödä esikoisen kanssa aamupala ennen kuin pikkusisko herää hyväntuulisena ja hymyileväisenä. Ehditään kujertaa ja hassutella, ennen kuin kello on yhtäkkiä taas paljon ja jonotamme vuorotellen vessaan tai kylpyhuoneeseen. "Daddy, minun valkoinen jakkara on vesssassa, anna se tänne", vaatii esikoinen lukitun vessan oven edessä. Minä sudin ripsiväriä pitkin poskia juuri silloin kun S:n on pakko päästä suihkuun että se ehtii bussiin. Sillä välin tyttö on ehtinyt aloittaa leikit: puolet leluista on pakattu reppuihin ja pussukoihin ja Nalle Puh muistikortit on levitetty keittiön lattialle valtamereksi. "Valtavan kiva toi sun mielikuvitus kulta, mutta kun nyt!" Tyyppi pomppii pitkin asuntoa reppu selässä ja pelkät sukat jalassa. "Nyt vaatteet päälle, sulla tulee kylmä", kehottaa S tyttöä ohi mennessään. Nostelen vaatteet valmiiksi sängyn päälle, joskus ne jossain reippauden puuskassa päätyy lapsen päälle ilman minun panostustani. Ei tänään.

Alkaa olla jo vähän pinna kireällä siitä, että taas on sen seitsemän asiaa johon pitäisi kiinnittää samaan aikaan huomiota. Pengon sukkakorista puhtaita sukkia samalla kun pikkusiskolla alkaa mennä hermo siihen ettei kukaan kiinnitä siihen huomiota. Otan isosiskon istumaan syliini ja alan pukemaan tätä, mutta hän singahtaa eteiseen, "minä menen katsomaan pikkusiskoa!" En lähde perään, vaan alan petaamaan sänkyä, maltti ei enää riitä sanalliseen neuvotteluun vaatteiden pukemisesta. Pahaa aavistamaton tyttö kirmaa kohta - ylä alasti - takaisin makuuhuoneeseen ja on hyppäämäisillään sängylle johon olen juuri heittämässä päiväpeittoa. Nappaan häntä kainaloita kiinni kesken lennon ja nostan lattialle. Alkaa itku. S nostaa tytön eteiseen ja pukee hänelle vaatteet päälle, minä petaan sängyn loppuun. S:n bussi lähtee, se huikkaa pikaiset moikat eteisestä ja lähtee. Pikkusiskokin on ihan hiljaa, riittää ilmeisesti kuitenkin viihdykettä tässä taloudessa ilman sen suurempaa ponnistelua.

Istun hetken aikaa sohvalla ja lataan. Esikoinen on yhä loukkaantunut minulle ja istuu hiljaa eteisen lattialla - nyt tosin onneksi jo vaatteet päällä. Pikaterapioin itseäni siitä, mikä ottaa pattiin: Olisi ihan helkkarin kiva lähteä ulos tosta ovesta ilman että pitäisi huolehtia myös kahden muun myssyt ja pissat ja kadonneet sukat. Ettei tarvisi muuta kuin vilkaista, että ripsari on hyvin ja vetää kengät jalkaan ja sanoa moikat. En oikeastaan edes kaipaa erityisesti sitä 'omaa aikaa', sitä saan nimittäin kolmena päivänä viikossa kun esikoinen on päiväkodissa ja pikkusisko pitkillä päiväunilla. Kaipaan helppoa ovesta ulos siirtymistä. Ihan tosi tosi paljon.

No sillehän nyt ei voi mitään, pakko on jatkaa. Ulos ei voi marssia ilman lapsia, enkä oikeastaan sisällekään halua jäädä. Vedän henkeä ja menen eteiseen, pyydän anteeksi esikoiselta että nostin sen sängyltä alas, ehkä vaan siksi että tiedän että siitä se loukkantui. Rallatan jotain laulua ja puen tytölle ulkovaatteet päälle, tällä kertaa ilman vastaanpanemista. Sitten siirryn pikkusiskoon, joka harrastaa ihan samaa kuin isosiskonsakin pienempänä: huutaa niin helkkaristi aina pukemisen aloittamisesta siihen pisteeseen asti, kun vaunut ovat ulkona ja liikkeessä. Totean hiljaa itsekseni, että kyllä tässä varmaan jollain muullakin menis hermot. Kohta esikoinen alkaa valittaa, että sitä kutittaa jalasta - raavippa siinä sitten kaikkien toppakerrosten läpi. En oikein reagoi, vaan keskityn sulkemaan korvistani pikkusiskon itkun vaunukopasta ja solmin kengän nauhoja supervauhtia. Harmittaa. Eihän kolmevuotiaan pitäisi joutua olemaan se jonka pitää aina olla reipas ja toimia ajatuksen nopeudella. Hän vain sattuu olemaan meistä kolmesta se toiseksi vanhin. 

Kun ollaan päästy yhdet raput alas, kaivettu vaunujen runko varastosta ja päästy pihalle kirpeään pakkaseen, kaikki on taas yhtäkkiä seesteistä ja kivaa. Pikkusisko hiljenee ja nukahtaa heti, isosisko kiipeää omatoimisesti seisomalaudalle. Jutellaan koko matka päiväkodille, aivan kuin mitään suuria tunteita ei eteisessä olisi koettukaan. Päiväkodissa vaatteet pois saatuaan se vetää itse tossut jalkaan ja vilahtaa leikkimään ennen kuin ehdin edes ovesta ulos. Lähden pihasta takaisin käymään kotona ennen pikkusiskon neuvolalääkäriä. Vähän jäi ikävä.

Vain tarpeellinen

Väliaikaiseen asuntoon väliaikaisesti muutettaessa tehtiin kompromissiratkaisuja: Mukaan pakattiin vain se "mitä oikeasti tarvitaan". Moni arjessa jatkuvasti käytössä ollut juttu jäi varastoon odottamaan seuraavaa asumismuotoa. Miten ilman niitä pärjää?

Mikroaaltouuni
Pärjää ihan verrattoman hyvin. Käytännön ongelmiksi ovat osoittuneet tilanteet, joissa kaikki ne muutamat kattilat ja pannut ovat jo käytössä, kun pitäisi lämmittää eilisen ruokaa. useimmat ruoat tulee uudelleenlämmittäessä paistettua pannulla, kun ei viitsi lämmittää uunia vain ruoan lämmityksen takia. Tämä vähän harmittaa - ruoat kun saavat tuolloin väkisin ylimääräisen rasva-annoksen.

Vedenkeitin
Kaipaan! Varsinkin silloin, kun viimeisin vapaana oleva kattila on kuivassa puurojänkissä.

Oma pesukone
Taloyhtiössämme on pihan toisella puolella todella moderni ja toimiva pesutupa, vieläpä maksuton. Homma toimii ihan hyvin - paitsi silloin kun on lasten kanssa keskenään kotona. Pesutuvalla kun pitää käydä tunnin välein täyttämässä ja tyhjentämässä koneita, joten käyntejä kertyy kuivaustoimenpiteineen 3-4. Kestovaippapyykki tietysti lisää pesupäiviä. Sanoisin, että jos aikaa olisi rajatummin, menisi homma hankalammaksi.

Pyörä
Kuten aiemmin kerroin, olisi Örebrossa kovin kätevää liikkua pyörällä. Omat pyörät jäivät kuitenkin telakalle Suomeen. Olen harkinnut ja harkitsen yhä käyttöpyörän hommaamista, lähinnä ruokakauppaostoksia ja muita asioiden hoitamis-reissuja varten, joita voi tehdä jompikumpi ilman lapsia.

Kokovartalopeili
Näkisittepä ihastuneet huokaisun kun löydän yleisistä tiloista kunnon ison peilin.

Auto
Romuttamon auto kävi hakemassa autovanhuksemme kierrätykseen ennen Ruotsiin muuttoa. En muista, milloin olisin autoa viimeksi ajanut, eikä sitä kyllä ole kaivannut muuta kuin valtavaa matkalaukkuläjää Tukholman laivalta kotiin roudatessa.

Televisio
Olisi kiva käyttää televisiota ruotsin kielen treenaamiseen, mutta toisaalta myös Netflix tarjoaa oivan määrän ruotsinkielistä laadukasta tuotantoa, jota olen kahlaillut läpi. Uutisia seuraan Facebookin feedin ruotsinkielisestä uutisvirrasta.

***

Tätä listaa katsellessa tulee mieleen, että ehkei tuo vedenkeitin olisi mikään paha sijoitus, näin niin kuin suhteellisesti ajateltuna.

Vastasyntynyt, no more

On tullut tässä viime vuosien varrella luettua blogi ja artikkeli jos toinenkin, jossa haikaillaan takaisin lapsen syntymää seuranneisiin ensimmäisiin viikkoihin: ikävöidään sitä lapsen pientä ja viatonta olemusta. Itselläni olo on täysin päinvastainen. Ensimmäisiin viikkoihin kun sisältyy jälkisupistuksia, joka paikkaan ruiskuavaa maitoa ja epämääräistä kotona mutuilua, johon en ole oikein ikinä osannut asettua. Pariviikkoinen vauva on vielä niin pieni, että koko ajan pitää tsekata hengittääkö se. Aina pitää vähän miettiä, minne sen kanssa voi vielä mennä.

Tämän talouden vastasyntynyt-kausi on tänään virallisesti ohi, kun perheen nuorimman jäsenen ikämittariin kilahti kolme kuukautta. Esikoisen vauva-ajoista juuri kolmen kuukauden iästä alkoivat aurinkoiset kevätpäivät, kenties semisti paremmin nukutut yöt ja sosialisoivat harrastukset. Noita kevään 2013 kuvia katsellessani syttyy rintaan joka kerta pieni onnellinen hyrinä - vitsi että silloin oli kivaa: Aurinkoa, hymyileviä vauvoja ja paljon leppoisaa tekemistä.

Isosiskoaan jo uskollisesti katseellaan hartaana seuraava nuorimmainen on kunnostautunut nukkumisosastolla syntymästään asti paremmin ja nukkua hurautti reilun kahden kuukauden iässä ennätykselliset seitsemän tuntia heräämättä. Noin kuukauden iästä asti ollaankin menty aika tasaisella kahdella heräämisellä per yö, ja tällöinkin heräämiset tapahtuvat joskus puolen neljän jälkeen aamuyöstä. Lisäksi tyyppi posottelee myös päivisin kahdet 2-3 tunnin päiväunet! (En ole ihan varma, kannaittaisiko tätä sanoa ääneen).

Kolmessa kuukaudessa on kuitenkin tapahtunut hurjasti muutoksia. Kannoin synnäriltä kotiin vauvan, joka oli, no vauva. Ja olihan se rakas alusta asti. Mutta vasta nyt, katsoessani tuota vieressä potkivaa ja hyrisevää pakkausta, alkaa väkisinkin hymyilyttää. Vakavakatseisesta pienestä vastasyntyneestä on vasta viimeisen kahden viikon aikana leipoutunut pikku neiti, joka leväyttää perheenjäsenille aurinkoisen hymyn kasvoilleen aina hereillä ollessaan, jaksaa tuijottaa tolkuttoman kauan tohkeissaan lelukaaressa roikkuvia leluja ja testailee ihmeissään minkälaisia ääniä saa suustaan kuulumaan. Nämä onnellisuutta synnyttävät faktat toimivat miellyttävänä vastapainona niille hetkille, kun ruuhkabussissa matkustaessa vaunuista alkaa kuulua käskevä nälkäitku ja esikoinen vetää volttia bussin penkillä ja kieltäytyy istumasta alas.   Kevät, otamme sinut vastaan hymyillen!

***

Kuvien ottamisessa teknisiä ongelmia. Joko kohta kehitettäisiin kameroita, jotka ottavat automaattisesti kuvia aina niissä hetkissä, jolloin toivoisi että itsellä olisi se aparaatti jossain kätevästi lähellä?