"Haluaisitko kahvia, teetä vai glögiä?", kampaaja kysyy. Hitsi miten kivaa, minä ajattelen. Otan glögiä ja nakerran sen kylkeen tarjottua piparia kampaajantuolissa nojaillen. Viime käynnistä kampaajalla on kolme vuotta, eikä idea tuntunut lainkaan pahalta kun äiti ehdottaa käyntiä syntympäivälahjana. Kaksi tuntia myöhemmin vedän takin päälle ja vilkaisen vielä kerran peiliin. Ilme on keventynyt ja vaalentunut, ja pitkälle selkään ulottuneet hiukset lyhentyneet puolella.
Fiilis sopii yhteen koko Rovaniemen loman kanssa: ollaan valvottu myöhään ja nukuttu pitkään, unohdettu mikä viikonpäivä on ja nautittu lumisesta maisemasta. Jouluviikon alkaessa ollaan laulettu Kauneimpia joululauluja täpötäydessä kirkossa ja hipsitty tonttujen kanssa syömään riisipuuroa lumiseen, lyhtyjen täplittämään pimeään metsään, oltu niin jouluisia että!
Aatonaattoiltana esikoinen jo nukkuu. Äiti paketoi lahjoja olohuoneen lattialla. Minä istun nojatuolissa ja tikutan viimeistä neuletyötä joulupaketttiin. Isäni istuu sohvalla, hänet on pestattu kanniskelemaan pikkusiskoa, joka on viime päivinä valvonut sinnikkäästi puolille öin asti. Taustalla televisiossa pyörii Mamma Mia.
Myöhemmin yöllä vilkaisen kelloa. Se alkaa lähestyä puolta kahta yöllä. Tuikut polttavat viimeisiä liekkejään olohuoneen pöydällä, kaikki muut nukkuvat. Ruotsin tuliaisia ja itsetehtyjä käsitöitä pakettiin kääriessä mietin, että antamisen ilo on oikeasti paras ilo. Tänä vuonna olemme perheen keskeen arponeet salaisen jouluystävän tyyliin kullekin perheenjäsenelle yhden lahjanostajan ja luopuneet viimein turhasta lahjahärdellistä. Itse pääsin suunnittelemaan joulupakettia veljen vaimolle, joka onkin ollut ihan tosi hauskaa. Kun resursseja on enemmän, voi yhteen lahjaan sijoittaa enemmän aikaa, ja rahaakin. Joulupukki (naapurin Jussi) tuokin näin jokaiselle aikuiselle vain yhden paketin ja perheen kolmelle mini-ihmisellekin vain muutaman.
Aattoaamuna lapset nukkuvat, äiti sytyttelee kynttilöitä keittiöön. Kello on puoli kahdeksan. Nappaan auton avaimet mukaani ja lähden ajamaan lumisia teitä pitkin kohti juna-asemaa. Radiossa soi Lumiukko-elokuvan tunnusmusiikki.
Juna saapuu asemalle. Junavaunut jatkuvat niin pitkälle, etten näe mihin ne päättyvät. Ovista purkautuu satoja ihmisiä. Tuijotan herkistyneenä, kun opiskelijanuorukainen juoksee suoraan junan ovelta halaamaan vastassa olevaa isäänsä. Lapsiperheen äiti kehottaa junasta purkautuneita pikkupoikia etsimään pappaa. Kaikki ihastelevat postikorttimaista joulumaisemaa. Paikallisten ja kotiin palaajien joukossa on turisteja, joiden lapset kahmivat maasta lunta paljain käsin. Pakkasasteita on kuusi, juuri sopivasti.
Kohta pitkä tumma pipopää ilmaantuu näköpiiriin. "Hukkasin lapaseni", se sanoo ensimmäisenä hymyillen. Tuntuu kuin viime näkemästä olisi pidempään kuin kaksi viikkoa.
Puolen päivän aikaan Turussa julistettu joulurauha saapuu television välityksellä myös meidän olohuoneeseemme. Siellä ollaan kuulemma oltu paikan päällä julistusta kuuntelemassa monet kerrat siellä päin asuessa, kertovat vanhemmat joka vuosi. Riisipuuro on keitetty ja syöty, sauna lämpiää. Nyt televisiosta tulee se Lumiukko. Kohta mennään saunaan.
Muutamaa Ghanassa vietettyä joulua lukuunottamatta on joulut aina vietetty meidän perheen kesken. Muuta en osaa oikein vielä kuvitellakaan. Rovaniemelle saapuminen, vanhaan omaan huoneeseen majoittuminen tuo joulun. Ulkona sataa pientä kimaltavaa hilettä, kaamos alkaa jo hämärtää. Pimeää ei kuitenkaan tule: Ulkona on valkoista hohtavaa lunta, revontulia, jouluvaloja ja lyhtyjä.
// Edit: Tallensin sitten tämän eilen luonnoksena. Nyt siis päivää myöhässä myös julkisena.
perjantai 25. joulukuuta 2015
maanantai 14. joulukuuta 2015
Kahden lapsen kanssa
Olen pyöritellyt jo hetken aikaa mielessä parin kuukauden yhteenvetoa siitä, millaista se pikkulapsiarki kahden lapsen kanssa on - meillä. On tullut seurailtua muita lapsiperheitä liikenteessä, mietittyä ikäeroja ja pohdittua vanhemman roolia perheessä lapsen näkökulmasta. Tällaisia johtopäätöksiä on tullut mieleen:
Kahden lapsen kanssa homma leviää käsiin siinä vaiheessa kun (olet yksin ja) molemmat tarvitsevat sinua: Kun molemmat heräävät yhtä aikaa eri huoneissa, kun toisella on pissahätä ja toinen roikkuu tississä, kun toinen tarvitsee kaveria rakentamaan palapeliä ja toinen ei rauhoitu muuta kuin jatkuvassa liikkeessä. Meidän onneksi pikkusisko on ollut tähän asti vallan tyytyväinen tapaus, eikä ole vaatinut kuin ihan satunnaista sylissä hyssyttelyä tai hyppyyttelyä. Niiden muutamien selittämätön-jatkuva-itku-hetkien jälkeen nostan hattua kaikille niille, joille nuo vatsavaivat tai muut itkun syyt ovat jokapäiväinen osa arkea.
***
Kolme vuotta on ihan soppeli ikäero. Itselläni on vuosia ollut vahva ajattelumalli siitä, että omien lasten ikäero olisi pieni: ajatua kumpuaa ikäerosta vanhemman veljeni ja minun välillä. Meidän elämäntilanteeseen (tai jaksamiseen) ei toinen lapsi heti perään kuitenkaan sopinut ja toisaalta olimme niin onnekkaita, että sisarus myös saapui silloin kuin sitä toivottiin. Parin kuukauden testaamisen jälkeen kolmen vuoden ikäero pelaa aika mainiosti: Isompi on jo niin iso, että osaa toimia sanallisten ohjeiden mukaan, osaa käsitellä pienempää varoen ja osaa leikkiä itsenäisesti. Toisaalta, hän on kuitenkin vielä siinä rajoilla, että yhteisleikitkin olisivat mahdollisia kun nuorempi vähän kasvaa. Esikoinen tuntuu kahden viime kuukauden aikana myös jotenkin kasvaneen silmissä - johtuneeko tämä sitten pienemmästä sisaruksesta vai sattumasta, vaikea sanoa.
***
Lastenhoitohommien tuplaantuessa on tullut pohdittua vanhemman roolia lapsen arjessa: Onko minun tai S:n tehtävänä vaipanvaihdon, ruokailujen järjestämisen, nukuttamisen, vaatettamisen ja perusturvan luomisen lisäksi vielä leikkiä lapsen kanssa? Itse en viihdy neljän seinän sisällä, joten olen aina lähtenyt mieluusti lastenkin kanssa liikenteeseen. Ruotsin arki onkin muodostunut maanantaista perjantaihin melko vakioksi ja vietämme paljon aikaa erinäisissä lapsimenoissa: on jumppaa, lauluhetkiä ja leikkiä. Olen päättänyt, että sen lisäksi minun ei tarvitse enää kotiin tultua tuntea huonoa omatuntoa siitä, jollen leiki lapsen kanssa. Pelataan me toki pelejä ja rakennetaan palapelejä, autan sitomaan narun pehmokoiran kaulaan hihnaksi kun sitä viedään lenkille ja avaan nappulapurkin kannen kun lapsi ei sitä itse auki saa, mutta voin myös kieltäytyä leikistä (ohjaamalla toiseen leikkiin), lukea sanomalehteä keittiössä tai imettää pikkusiskoa sohvalla ja sanoa, että nyt sinun täytyy leikkiä ihan yksiksesi. Hip hurraa kolmevuotiaan hurjalla vauhdilla kehittyvän mielikuvituksen, tämä viihtyykin jo monesti pitkiä aikoja omissa maailmoissaan lelujensa kanssa.
***
Kahden lapsen äitinä tunnen yhtäkkiä olevani vielä vähän enemmän äiti. Ikään kuin niin, että ensimmäisen lapsen kanssa kaikki on vielä uutta ja päätös elämänmuutokseen on voinut olla hyvinkin kaikkea muuta kuin harkinnalla tehty. Toisen lapsen syntyessä sitä ollaankin tilanteessa, jossa ollaan jo kerran oltu: vauvantarvikkeet löytyy varastosta, uudet ostetaan ilman hapuilua ja vauvanhoito sujuu rutiinilla. Uskon myös, että ulkopuolisen silmin minä olenkin taas hieman vahvemmin äiti - ainakin lapsettomien ihmisten silmissä. Vai kuvittelenko tämän?
***
Tykkään arjesta kahden lapsen kanssa ja välillä en tykkää. Vanhempainvapaan kuplaan uskaltaa kuitenkin sukeltaa aika täysillä, kun tietää että sen päättyessä arjessa on taas kaikkea muuta sisältöä. Pikkulapsiarjesta tulee myös valtavan paljon miellyttävämpää kun sen viettää muiden lapsiperheiden kanssa, siitä ei pääse mihinkään. Siksi olenkin kannustanut kaikkia tuoreita äitikavereita hankkimaan vertaistukea - siitäkin huolimatta että kavereita ja tuttuja löytyy sosiaalisesta verkostosta jo ihan riittävästi arjen kalenterin täyttämään.
Kahden lapsen kanssa homma leviää käsiin siinä vaiheessa kun (olet yksin ja) molemmat tarvitsevat sinua: Kun molemmat heräävät yhtä aikaa eri huoneissa, kun toisella on pissahätä ja toinen roikkuu tississä, kun toinen tarvitsee kaveria rakentamaan palapeliä ja toinen ei rauhoitu muuta kuin jatkuvassa liikkeessä. Meidän onneksi pikkusisko on ollut tähän asti vallan tyytyväinen tapaus, eikä ole vaatinut kuin ihan satunnaista sylissä hyssyttelyä tai hyppyyttelyä. Niiden muutamien selittämätön-jatkuva-itku-hetkien jälkeen nostan hattua kaikille niille, joille nuo vatsavaivat tai muut itkun syyt ovat jokapäiväinen osa arkea.
***
Kolme vuotta on ihan soppeli ikäero. Itselläni on vuosia ollut vahva ajattelumalli siitä, että omien lasten ikäero olisi pieni: ajatua kumpuaa ikäerosta vanhemman veljeni ja minun välillä. Meidän elämäntilanteeseen (tai jaksamiseen) ei toinen lapsi heti perään kuitenkaan sopinut ja toisaalta olimme niin onnekkaita, että sisarus myös saapui silloin kuin sitä toivottiin. Parin kuukauden testaamisen jälkeen kolmen vuoden ikäero pelaa aika mainiosti: Isompi on jo niin iso, että osaa toimia sanallisten ohjeiden mukaan, osaa käsitellä pienempää varoen ja osaa leikkiä itsenäisesti. Toisaalta, hän on kuitenkin vielä siinä rajoilla, että yhteisleikitkin olisivat mahdollisia kun nuorempi vähän kasvaa. Esikoinen tuntuu kahden viime kuukauden aikana myös jotenkin kasvaneen silmissä - johtuneeko tämä sitten pienemmästä sisaruksesta vai sattumasta, vaikea sanoa.
***
Lastenhoitohommien tuplaantuessa on tullut pohdittua vanhemman roolia lapsen arjessa: Onko minun tai S:n tehtävänä vaipanvaihdon, ruokailujen järjestämisen, nukuttamisen, vaatettamisen ja perusturvan luomisen lisäksi vielä leikkiä lapsen kanssa? Itse en viihdy neljän seinän sisällä, joten olen aina lähtenyt mieluusti lastenkin kanssa liikenteeseen. Ruotsin arki onkin muodostunut maanantaista perjantaihin melko vakioksi ja vietämme paljon aikaa erinäisissä lapsimenoissa: on jumppaa, lauluhetkiä ja leikkiä. Olen päättänyt, että sen lisäksi minun ei tarvitse enää kotiin tultua tuntea huonoa omatuntoa siitä, jollen leiki lapsen kanssa. Pelataan me toki pelejä ja rakennetaan palapelejä, autan sitomaan narun pehmokoiran kaulaan hihnaksi kun sitä viedään lenkille ja avaan nappulapurkin kannen kun lapsi ei sitä itse auki saa, mutta voin myös kieltäytyä leikistä (ohjaamalla toiseen leikkiin), lukea sanomalehteä keittiössä tai imettää pikkusiskoa sohvalla ja sanoa, että nyt sinun täytyy leikkiä ihan yksiksesi. Hip hurraa kolmevuotiaan hurjalla vauhdilla kehittyvän mielikuvituksen, tämä viihtyykin jo monesti pitkiä aikoja omissa maailmoissaan lelujensa kanssa.
***
Kahden lapsen äitinä tunnen yhtäkkiä olevani vielä vähän enemmän äiti. Ikään kuin niin, että ensimmäisen lapsen kanssa kaikki on vielä uutta ja päätös elämänmuutokseen on voinut olla hyvinkin kaikkea muuta kuin harkinnalla tehty. Toisen lapsen syntyessä sitä ollaankin tilanteessa, jossa ollaan jo kerran oltu: vauvantarvikkeet löytyy varastosta, uudet ostetaan ilman hapuilua ja vauvanhoito sujuu rutiinilla. Uskon myös, että ulkopuolisen silmin minä olenkin taas hieman vahvemmin äiti - ainakin lapsettomien ihmisten silmissä. Vai kuvittelenko tämän?
***
Tykkään arjesta kahden lapsen kanssa ja välillä en tykkää. Vanhempainvapaan kuplaan uskaltaa kuitenkin sukeltaa aika täysillä, kun tietää että sen päättyessä arjessa on taas kaikkea muuta sisältöä. Pikkulapsiarjesta tulee myös valtavan paljon miellyttävämpää kun sen viettää muiden lapsiperheiden kanssa, siitä ei pääse mihinkään. Siksi olenkin kannustanut kaikkia tuoreita äitikavereita hankkimaan vertaistukea - siitäkin huolimatta että kavereita ja tuttuja löytyy sosiaalisesta verkostosta jo ihan riittävästi arjen kalenterin täyttämään.
tiistai 1. joulukuuta 2015
Miten ne ehtii?
Will had a lot free time during the day. --
So he filled the day with different half an hour activities:
reading the paper, having a bath, tidying his flat, going
to the shops, watching Countdown. --
Sometimes he wondered how his friends had time to work.
How could a person work and have a bath on the same day? --
Kirjasta 'About a Boy' by Nick Hornby
***
Jos päivän aikana ei ole mitään menoa, siitä tulee liian pitkä. Mutta yllättävän hyvin pienikin katkos ei-minkään tekemiseen tuo sisältöä päivään:
Lähdetäänkö käymään lähikaupassa ostamassa leivinpaperia? (pitkän kaavan mukaan 2 x 30min)
Illalla voisi tehdä pitsaa (muista tehdä taikina kohoamaan vähän aiemmin) (30min).
Kirjaston kirjat pitäisi palauttaa (30min).
Voisi käydä keskustan kaupoissa pyörimässä ja ostamassa yhden vetoketjun (3 x 30min).
Mennäänkö leikkipuistoon kavereiden kanssa (3 x 30min).
***
Ehdin olla koulusta valmistumisen ja toisen äitiysloman välissä kokopäivätöissä reilun vuoden ajan. Ja siinä ajassa ehti totaalisesti unohtaa sen, millaista on olla vain kotona. Tuohon aikatauluttomuuteen ja rentoon elämänrytmiin sujahtaa kuitenkin nopeasti takaisin kun sellainen on saatavilla, enkä yhtäkkiä ymmärrä miten olen ehtinyt viettää yhdeksän tuntia, viisi päivää viikossa töissä kaiken muun ohella. (Ja miten se tulee ensi syksynäkään onnistumaan?)
Hätkähdän, kun kävelemme katuvalojen loisteessa tytön päiväkodin ohi ja tajuan että siellä on yhä lapsia pihassa (Illalla! Mitä ihmettä!?), kunnes tajuan että kello on neljä. Tyttö on itsekin ollut hoidossa samana päivänä, mutta olen hakenut hänet puolen päivän aikaan, jonka jälkeen olemme ehtineet jo vaikka mitä. Nyt on edessä enää viimeiset pari tuntia ennen nukkumaan menoa (taivaalle kiitos lapsesta, joka menee nukkumaan kello seitsemän!). Taas ihmettelen, että miten kukaan ehtii. Vaikka sitähän se meidän viime talvi oli kokonaisuudessaan.
Tiedän kuitenkin mieleni pohjalla, että tämän hetkinen laiska elämänrytmi alkaa jossain vaiheessa tulla korvista ulos ja sitten on taas aika suunnitella seuraavaa liikettä. Nyt tuntuu kuitenkin luvattoman hyvältä unohtua sohvan nurkkaan vauva kainalossa ja tuijottaa liian monta jaksoa Modern Familya (tai muita Netflixistä läpi kahlattuja sarjoja: Orange is the New Black, Rita, Reign..), käydä ruokakaupassa pitkän kaavan mukaan ja kävellä hyllyvälejä läpi tolkuttoman pitkään. Kun juo teetä kello yksitoista avoimen päiväkodin sohvalla ja vaihtaa kuulumisia ystävien kanssa, on kerrassaan absurdia ajatella että aika monilla muilla on vielä edessään suurin osa työpäivää.
On kuitenkin todettava kokemuksen todistama fakta: saamattomuus luo lisää saamattomuus. Kun velvollisuuksia on minimaalisen vähän, ei niitäkään oikein tule hoidettua. Viralliset paperiasiat roikkuvat tekemättä ja kirjaston kirjojen laina-ajan jatkaminen pyörii mielessä mutta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Tänään kaivoin esiin salasanat avoimen yliopiston intra-sivuille ja muistuttelin mieleeni kurssimateriaaleja ja oppimistehtäviä, joita minun pitäisi saada suoritettua ennen maaliskuun loppua. Huh! Sitten muistan, että olen ehtinyt jo katsoa ison osan verkkoluennoista ja tehdä niistä muistiinpanoja - siitä vaan esseetä kirjoittamaan! Paha vaan, etten ymmärrä yhtään mitään noita valmiiksi kirjoitetuista muistiinpanoista. Se siitä sitten. Katsotaan, jäävätkö nämä opinnot vaan nyt suorittamatta - tai kenties voisin anoa niihin lisää opinto-oikeutta? Tuntuu nimittäin vähän siltä, etten ole ihan valmis puhkaisemaan tätä rentouden kuplaa, jossa nyt lillumme.
So he filled the day with different half an hour activities:
reading the paper, having a bath, tidying his flat, going
to the shops, watching Countdown. --
Sometimes he wondered how his friends had time to work.
How could a person work and have a bath on the same day? --
Kirjasta 'About a Boy' by Nick Hornby
***
Jos päivän aikana ei ole mitään menoa, siitä tulee liian pitkä. Mutta yllättävän hyvin pienikin katkos ei-minkään tekemiseen tuo sisältöä päivään:
Lähdetäänkö käymään lähikaupassa ostamassa leivinpaperia? (pitkän kaavan mukaan 2 x 30min)
Illalla voisi tehdä pitsaa (muista tehdä taikina kohoamaan vähän aiemmin) (30min).
Kirjaston kirjat pitäisi palauttaa (30min).
Voisi käydä keskustan kaupoissa pyörimässä ja ostamassa yhden vetoketjun (3 x 30min).
Mennäänkö leikkipuistoon kavereiden kanssa (3 x 30min).
***
Ehdin olla koulusta valmistumisen ja toisen äitiysloman välissä kokopäivätöissä reilun vuoden ajan. Ja siinä ajassa ehti totaalisesti unohtaa sen, millaista on olla vain kotona. Tuohon aikatauluttomuuteen ja rentoon elämänrytmiin sujahtaa kuitenkin nopeasti takaisin kun sellainen on saatavilla, enkä yhtäkkiä ymmärrä miten olen ehtinyt viettää yhdeksän tuntia, viisi päivää viikossa töissä kaiken muun ohella. (Ja miten se tulee ensi syksynäkään onnistumaan?)
Hätkähdän, kun kävelemme katuvalojen loisteessa tytön päiväkodin ohi ja tajuan että siellä on yhä lapsia pihassa (Illalla! Mitä ihmettä!?), kunnes tajuan että kello on neljä. Tyttö on itsekin ollut hoidossa samana päivänä, mutta olen hakenut hänet puolen päivän aikaan, jonka jälkeen olemme ehtineet jo vaikka mitä. Nyt on edessä enää viimeiset pari tuntia ennen nukkumaan menoa (taivaalle kiitos lapsesta, joka menee nukkumaan kello seitsemän!). Taas ihmettelen, että miten kukaan ehtii. Vaikka sitähän se meidän viime talvi oli kokonaisuudessaan.
Tiedän kuitenkin mieleni pohjalla, että tämän hetkinen laiska elämänrytmi alkaa jossain vaiheessa tulla korvista ulos ja sitten on taas aika suunnitella seuraavaa liikettä. Nyt tuntuu kuitenkin luvattoman hyvältä unohtua sohvan nurkkaan vauva kainalossa ja tuijottaa liian monta jaksoa Modern Familya (tai muita Netflixistä läpi kahlattuja sarjoja: Orange is the New Black, Rita, Reign..), käydä ruokakaupassa pitkän kaavan mukaan ja kävellä hyllyvälejä läpi tolkuttoman pitkään. Kun juo teetä kello yksitoista avoimen päiväkodin sohvalla ja vaihtaa kuulumisia ystävien kanssa, on kerrassaan absurdia ajatella että aika monilla muilla on vielä edessään suurin osa työpäivää.
On kuitenkin todettava kokemuksen todistama fakta: saamattomuus luo lisää saamattomuus. Kun velvollisuuksia on minimaalisen vähän, ei niitäkään oikein tule hoidettua. Viralliset paperiasiat roikkuvat tekemättä ja kirjaston kirjojen laina-ajan jatkaminen pyörii mielessä mutta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Tänään kaivoin esiin salasanat avoimen yliopiston intra-sivuille ja muistuttelin mieleeni kurssimateriaaleja ja oppimistehtäviä, joita minun pitäisi saada suoritettua ennen maaliskuun loppua. Huh! Sitten muistan, että olen ehtinyt jo katsoa ison osan verkkoluennoista ja tehdä niistä muistiinpanoja - siitä vaan esseetä kirjoittamaan! Paha vaan, etten ymmärrä yhtään mitään noita valmiiksi kirjoitetuista muistiinpanoista. Se siitä sitten. Katsotaan, jäävätkö nämä opinnot vaan nyt suorittamatta - tai kenties voisin anoa niihin lisää opinto-oikeutta? Tuntuu nimittäin vähän siltä, etten ole ihan valmis puhkaisemaan tätä rentouden kuplaa, jossa nyt lillumme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)