"Haluaisitko kahvia, teetä vai glögiä?", kampaaja kysyy. Hitsi miten kivaa, minä ajattelen. Otan glögiä ja nakerran sen kylkeen tarjottua piparia kampaajantuolissa nojaillen. Viime käynnistä kampaajalla on kolme vuotta, eikä idea tuntunut lainkaan pahalta kun äiti ehdottaa käyntiä syntympäivälahjana. Kaksi tuntia myöhemmin vedän takin päälle ja vilkaisen vielä kerran peiliin. Ilme on keventynyt ja vaalentunut, ja pitkälle selkään ulottuneet hiukset lyhentyneet puolella.
Fiilis sopii yhteen koko Rovaniemen loman kanssa: ollaan valvottu myöhään ja nukuttu pitkään, unohdettu mikä viikonpäivä on ja nautittu lumisesta maisemasta. Jouluviikon alkaessa ollaan laulettu Kauneimpia joululauluja täpötäydessä kirkossa ja hipsitty tonttujen kanssa syömään riisipuuroa lumiseen, lyhtyjen täplittämään pimeään metsään, oltu niin jouluisia että!
Aatonaattoiltana esikoinen jo nukkuu. Äiti paketoi lahjoja olohuoneen lattialla. Minä istun nojatuolissa ja tikutan viimeistä neuletyötä joulupaketttiin. Isäni istuu sohvalla, hänet on pestattu kanniskelemaan pikkusiskoa, joka on viime päivinä valvonut sinnikkäästi puolille öin asti. Taustalla televisiossa pyörii Mamma Mia.
Myöhemmin yöllä vilkaisen kelloa. Se alkaa lähestyä puolta kahta yöllä. Tuikut polttavat viimeisiä liekkejään olohuoneen pöydällä, kaikki muut nukkuvat. Ruotsin tuliaisia ja itsetehtyjä käsitöitä pakettiin kääriessä mietin, että antamisen ilo on oikeasti paras ilo. Tänä vuonna olemme perheen keskeen arponeet salaisen jouluystävän tyyliin kullekin perheenjäsenelle yhden lahjanostajan ja luopuneet viimein turhasta lahjahärdellistä. Itse pääsin suunnittelemaan joulupakettia veljen vaimolle, joka onkin ollut ihan tosi hauskaa. Kun resursseja on enemmän, voi yhteen lahjaan sijoittaa enemmän aikaa, ja rahaakin. Joulupukki (naapurin Jussi) tuokin näin jokaiselle aikuiselle vain yhden paketin ja perheen kolmelle mini-ihmisellekin vain muutaman.
Aattoaamuna lapset nukkuvat, äiti sytyttelee kynttilöitä keittiöön. Kello on puoli kahdeksan. Nappaan auton avaimet mukaani ja lähden ajamaan lumisia teitä pitkin kohti juna-asemaa. Radiossa soi Lumiukko-elokuvan tunnusmusiikki.
Juna saapuu asemalle. Junavaunut jatkuvat niin pitkälle, etten näe mihin ne päättyvät. Ovista purkautuu satoja ihmisiä. Tuijotan herkistyneenä, kun opiskelijanuorukainen juoksee suoraan junan ovelta halaamaan vastassa olevaa isäänsä. Lapsiperheen äiti kehottaa junasta purkautuneita pikkupoikia etsimään pappaa. Kaikki ihastelevat postikorttimaista joulumaisemaa. Paikallisten ja kotiin palaajien joukossa on turisteja, joiden lapset kahmivat maasta lunta paljain käsin. Pakkasasteita on kuusi, juuri sopivasti.
Kohta pitkä tumma pipopää ilmaantuu näköpiiriin. "Hukkasin lapaseni", se sanoo ensimmäisenä hymyillen. Tuntuu kuin viime näkemästä olisi pidempään kuin kaksi viikkoa.
Puolen päivän aikaan Turussa julistettu joulurauha saapuu television välityksellä myös meidän olohuoneeseemme. Siellä ollaan kuulemma oltu paikan päällä julistusta kuuntelemassa monet kerrat siellä päin asuessa, kertovat vanhemmat joka vuosi. Riisipuuro on keitetty ja syöty, sauna lämpiää. Nyt televisiosta tulee se Lumiukko. Kohta mennään saunaan.
Muutamaa Ghanassa vietettyä joulua lukuunottamatta on joulut aina vietetty meidän perheen kesken. Muuta en osaa oikein vielä kuvitellakaan. Rovaniemelle saapuminen, vanhaan omaan huoneeseen majoittuminen tuo joulun. Ulkona sataa pientä kimaltavaa hilettä, kaamos alkaa jo hämärtää. Pimeää ei kuitenkaan tule: Ulkona on valkoista hohtavaa lunta, revontulia, jouluvaloja ja lyhtyjä.
// Edit: Tallensin sitten tämän eilen luonnoksena. Nyt siis päivää myöhässä myös julkisena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti