Reilu viikko lapsen syntymän jälkeen herään siihen tosiasiaan, ettei hän ole olemassa virallisesti oikein missään. Suomessa synnyttävällä kun Kela-kortti tipahtaa automaattisesti postiluukusta pari viikkoa syntymän jälkeen ja maistraattikin taitaa muistutella kirjeellä nimen rekisteröinnistä. Meidän tilanteessamme Suomessa viranomaiset eivät vielä edes tiedä, että lapsi on syntynyt. Ja minä kun olen pohtinut jälkitarkastuspaperin toimittamista - ensisijaisesti tärkeämmän sorttisia dokumentteja taidetaan vaatia ensin! Lapsemme ei siis yhäkään kuulu minkään maan sosiaaliturvan piiriin, eikä hänellä ole henkilötunnusta. Jaiks.
Suomen maistraatti vaatii (luonnollisesti) rekisteröinnin ohella syntymätodituksen. Suomessa tällainen ojennetaan sairaalassa läksiäislahjana automaattisesti, mutta tietystikään tällaista tapaa ei Ruotsissa ole. Itse asiassa selviää, että birth certificate saa useammankin tahon siirtämään kyselymme toisaalle. "Soita synnytyssairaalaan", kehottaa Skatteverketin (Verovirasto, joka käsittelee myös henkilörekisteröintiin liittyvät asiat). "Sinun pitää ottaa yhteyttä Skatteverketiin", kerrotaan sairaalan synnytysosastolta. Samana päivänä postiluukusta kolahtaa kirje, jossa Skatteverket pyytää meitä esittämään syntyneen lapsen henkilöllisyystodistuksen, jotta hänet voidaan rekisteröidä Ruotsiin.
Soitan Skatteverketiin, ja kerron oravanpyörän: Saadaksemme lapselle henkilöllisyyden Suomessa, tarvitsemme siihen tositteen Ruotsista. Virkailija on pitkään hiljaa puhelimessa, kahlaa läpi tiedostoja tietokoneelta. Täältä löytyisi tällainen sairaalan lähettämä tieto siitä, että sinulle on syntynyt lapsi. Kelpaisiko se Suomen maistraattiin? Virkailija lupaa lähettää paperin kotiosoitteeseemme. Käsitelläänkö meidän kolmen muun rekisteröintiä ollenkaan ennen kuin saamme vastasyntyneen henkilöllisyyden todistettua?, kysäisen virkailijalta. Käääsitellään ne varmasti!, vakuuttaa virkailija.
Uskallan epäillä. Olen itsekin ollut saman tyylisen puhelinlinjan toisessa päässä. Byrokratian rattaissa me kaikki olemme vain pieniä pisteitä heinäsuovassa.
***
Lapsi nukkuu ensimmäiset kaksi viikkoa myös öisin pitkissä pätkissä, heräten syömään vain 3-4 tunnin välein. Kolmannen viikon alkaessa alkavat mystiset, jatkuvat yöheräilyt ja sängystä kuuluva jatkuva ähinä. On melkein helpottavaa, ettei niitä enää tarvitse odottaa. Herään useampana yönä sohvalta istualtaan nukkuen, vauva sylissä ja pää vinossa roikkuen. Netflixistä pyörivän elokuvan lopputekstit pyörivät - täytyy todeta, että juonikuvio jäi vähän epäselväksi. Päivisin olen hormoniryöpyn ansiosta pirteä, ja ramaiseva väsymys iskee vasta iltapäivän pimetessä. Päiväunista on vaikea saada kiinni.
Pirteyden alla piilevä väsymys näyttäytyy unohteluna: Esikoisen päiväkotipaikan vastaanottamisen varmistava paperi odottaa keittiön kaapissa yli viikon, ja muistan sen vasta kun päiväkodista kysellään paperin perään. Nolona vakuutan, että olen postittanut sen juuri edellisenä päivänä. Sairaalaan soitto syntymätodistuksen perään odotuttaa neljän arkipäivän verran, kunnes laitan puhelimeen muistutuksen.
Kirjavan väriset lehdet varisevat puista ja muodostavat maahan värikkään maton. Aurinko paistaa kirkkaasti ja ilma on raikas - ihana syksy! Vastustan pään sisällä vellovaa epäjärjestystä suostuttelemalla S:n huonekalujen uudelleen järjestämiseen. Yrittäessään pujotella tytön sänkyä huoneesta toiseen S mutisee, että tiedäthän, ettei tätä sänkyä enää sitten siirretä takaisin! Istun imettämässä pikkusiskoa ja hymyilen lammasmaista hymyä, ei tietenkään!
Järjestyksen vaihtamisen jälkeen olen yhtäkkiä niin paljon enemmän kotona. Asunto tuntuu enemmän omalta, tasapainoiselta ja kotoisalta. Ikävöin yhä joinain iltoina Espoon kotisohvallemme, mutta en enää niin kipeästi. Tämä on meidän Ruotsi!, julistaa esikoinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti