Ajattomuuden aikavyöhykkeellä

Muuttoapuna ollut ystäväpariskunta starttaa autonsa torstaiaamuna. Lapsi itkee lohduttomana, eikä voi ymmärtää miksi hänen turvatuolinsa on kannettu autosta tien penkalle. S on koulussa. Palaamme sisälle, makoilemme pitkään sängyllä. Luen tytölle kirjoja, ruotsinkielisiä, jotka käännän lukiessani suomeksi. Hyppään yli ne kohdat joita en ymmärrä tai sitten keksin jotain omaa. Tuntuu, että olemme yksin koko maailmassa. Tai koko Ruotsissa.

Seuraavina päivinä hassu joutenolon tunne jatkuu. Kellumme aikavyöhykkeellä, jota ei ole olemassa: syömme yhdessä koko perheen voimin aamiaista, lounasta ja iltapalaa, kaikki saman pöydän ääressä. Tyttö nukahtaa pitkästä aikaa useampana päivänä päiväunille, minäkin nukahdan, uuvahdan kesken päivää. Spontaani nukahtaminen tuntuu hyvältä!

Isoja tiskejä ei kerry, koska astioita ei ole paljoa ja ne ehtii pestä heti syömisen jälkeen. Sotkuakaan ei oikein synny, kun tavaroita on mukana vain välttämätön.

Annamme sulle työrauhan ja lähdemme vähän ulos, selitän S:lle kun vedämme kenkiä jalkaan.
S naurahtaa, itsesi takia se sinä kyllä lähdet! 

Se on kyllä ihan totta. Vaellamme tytön kanssa lähialueiden pitkiä kiemuraisia pyöräteitä ristiin rastiin, koluamme lähikaupan hyllyjä läpi ihan huvikseen ja teemme usean tunnin retkiä jollekin kirpputorille tai siihen isoon markettiin. Pysähdymme leikkipuistoissa ja talojen sisäpihoilla testaamassa liukumäkiä ja vaellamme läpi idyllisten omakotitaloalueiden. Katujen nimet ovat sellaisia kuin 'Omenakuja', 'Luumukuja' ja 'Päärynäkuja'. Tiirailen talojen pihoille, ja koitan löytää katujen nimiin sopivia hedelmäpuita. Ohi ajavan auton kuljettaja vilkuttaa ohi ajaessaan. Testaan taktiikkaa ja vilkutan itse autotallissa puuhastelevalle miehelle. Tämä heilauttaa iloisesti kättään takaisin ja huutaa tervehdyksen.

Kahtena päivänä olemme lähteneet tytön kanssa lorvimaan kaupungille; kolunneet kirpputoreja ja kiertäneet ihan normaaleja kauppoja, ihan huvikseen. Olen toki juttuja ostanutkin, sisustanut postikorteilla ja lahjapaperista leikatuilla julisteilla vessan seiniä ja täydentänyt astiakaappia, mutta lähinnä kauppoja olen vain kiertänyt. Katsellut hintoja, kuoseja, kuvioita.

Sunnuntai-iltapäivänä osuimme kirjaston eteen ja totesin sen olevan auki. Kirjastokortti irtosi suomalaisella ajokortilla ja lähtiessämme vingutimme kortille ison läjän suomenkielisiä romaaneja ja lastenkirjoja. Subwayn myyjä ojentaa tytölle tiskin alta suklaakeksin ja pillimehun ilman maksua, ulkona paistaa aurinko ihan niin kuin keskikesällä. Kotiin tultua tyttö on nukahtanut rattaisiin, lähetän S:lle WhatsApp-viestin, 'pidä tauko, tule ulos, aurinko paistaa!' Istumme sisäpihalla, mietimme tulevaisuutta, tätä hetkeä ja sitä, mikä on takana.

Kaikki on hyvin samanlaista kuin Suomessa, mutta pienet erilaisuudet tekevät asioista mielenkiintoisia. Olen uskaltanut käyttää takeltelevaa ruotsin kieltäni rohkeasti, ja iloinnut siitä etteivät paikalliset vaihda englantiin heti, vaan jatkavat rohkaisevasti ruotsin kielellä. Huomenna suuntaan kohti paikallista kirkkoa, jossa järjestetään ruotsin kielikahvila - vakaana aikeenani valloittaa tämä kieli.

Ajattomuuden aallokon katkaisee neuvolan täti, joka toteasi tänä aamuna ensimmäisellä käynnillämme, että laskettuun aikaanhan on sitten enää vähän reilu kolme viikkoa. Oho! Pinnasänkyyn pitäisi hankkia patja. Ja jos kävisi niin, että lapsi päättäisi syntyä ennen laskettua aikaa, ei koko taloudesta löydy hänelle yhtään mitään - toinen muuttokuorma vauvanvaatteineen kun saapuu vasta kolmen viikon kuluttua. Pitäisiköhän ostaa vaikka yksi vaatesetti ja vähän vaippoja kaappiin, ihan niin kuin varmuuden vuoksi?