Mielensäpahoittaja

Ovi pamahtaa mielenosoituksellisesti kiinni.

Sanoin jotain väärää.

Huoneeseen mennessä kaksi ja puolivuotias istuu yleensä sohvalla puolimakaavassa asennossa, kädet puuskassa ja kulmat kurtussa, alahuuli törröttäen.

"Minua haamittaa."

Meillä asuu pieni mielensäpahoittaja. Riittää että ruoka ei ole mieluista, tai että pyydän ihan normaalilla äänensävyllä olemaan sorkkimatta pistorasiaa saksien kärjillä. Mökötysmuudi ei katso paikkaa; se tulee kolmevuotiaan kaverin synttäreillä, jossa ei saa ensimmäisenä kokeilla avattuja lahjoja, vappujuhlissa isossa teatterisalissa tai sukulaisten luona, jossa voi kiivetä mieltä osoittamaan piiloon yläkerran ylimmälle rappuselle.

Sen suuremmin psykologiaa lukematta tai lastenkasvatukseen perehtymättä jätän tilanteesta riippuen käytöksen huomiotta tai menen hetken päästä perästä. Vähän niinkuin mututuntumalla. Ei kai sitä oikein kannata kannustaakaan, mutta aina kuitenkin yritän kysellä että mikä harmittaa ja miksi.

2-vuotiaan sanavarastolla vastaukset ovat vielä sitä luokkaa, ettei niistä ihan loogisia aina saa, mutta aika monesti pienten keskustelujen ja muihin asioihin huomion kiinnittämisen jälkeen sitä tullaankin sitten sinne ruokapöytään istumaan.

Puoli vuotta sitten konfliktitilanteessa lapsi heittäytyi x-asentoon lattialle ja kirkui. Jokohan se seuraavan puolen vuoden kuluttua vaikka kirjottaisi tunteensa paperille ja toisi omia näkemyksiään esiin konkreettisin esimerkein? Vaikka? Ehkä? Joo?