Lapsi ja koirat

Tytön ensimmäinen sana oli 'koira'.

Sitä oli hyvä harjoitella lähes missä tahansa, koska koiria tuli vastaan rappukäytävässä, kaupan pihassa ja jalkakäytävällä. 'KOIRA!", kiljaisi lapsi aina kyseisen eläimen nähdessään.

Naapurissa asui tuolloin lasta kolme kertaa isompi koira, johon lähempi tutustuminen jätti lapseen kuitenkin jonkinasteisen koira-arkuuden, koira kun tuli innoissaan päälle enkä minä osannut, eikä omistaja kai halunnut sitä kieltää. Tilanne oli aina vähän sama kuin silloin, kun toinen lapsi tökkii omaa lasta tikulla silmään ja yrität kiltisti sanoa lapselle että s*****na pistä nyt se tikku pois ollaanhan varovaisia näiden keppien kanssa ja vilkuilla ympärille, että missä perhanassa tuon mukelon oma äiti nyt viipyy. Yhteistyön pitää toimia saumattomasti: siinä missä toisen vanhemman pitää kieltää omaa mukeloon tekemästä jotain, pitää toisen vanhemman samalla muistuttaa omaa lastaan, että muistatko kun itsekin heiluit sen kepin kanssa ja osuit toista kaveria silmään, aijai.

Joten, vaikka päälle jyräävä koira ja hiljaa hymisevä omistaja ottivat päähän, pysyin vängälläkin omassa roolissani ja selitin lapselle miten koiraa lähestytään ja miten koira on vaan niin innoissaan ettei se oikein osaa tajuta että sinä olet vähän pienempi, ei koira mitään pahaa halua. Noin vuosi katastrofin ainesten kasaantumisen jälkeen lapsi uskaltautui heittämään koiralle palloa ja pelko oli selätetty.

Ensialun arkuus koiria kohtaan kuitenkin säilyi.

En siis ihmetellyt, kun astuimme tänään ystävän eteiseen ja tyttö piiloutui selkäni taakse pienen koiran viilettäessä luoksemme. Tiesin, että alkuarkuuden jälkeen innostui korvaisi pelon.

Olin oikeassa. Paitsi että lapsen ylitsevuotava hypersekoilu koiran suhteen oli jotain mitä ei voi kuvata pelkästään sanalla 'innostunut'. Jestas! 'Äiti, koira haistelee minun unilelua!', 'Äiti, saanko heittää palloa koiralle?'

Itse kuulun vahvasti siihen koulukuntaan, jonka mielestä kahden lapsen ei voi antaa ratkaista ristiriitojaan kahdestaan, koska heillä ei ole siihen vielä taitoja. Toisen läimäyttäminen leikkipaistinpannulla päähän kun ei ole niitä metodeja, joilla itse haluan lapseni ratkaisevan konfliktitilanteet. Sama pätee lapsen ja koiran kommunikoinnissa. Ei ole vaikea huomata, että koirien kanssa vähän aikaa viettänyt kaksivuotias ei tiedä, että hänen yli-innokas riehumisensa saa koiran välillä hämmentymään ja välillä riehaantumaan totaalisesti. Koira ei ymmärrä, miksi lapsi kirkuu, tulee kohti tai kohottaa käsiään.

Kypsään ikään ehtinyt koiraneiti kulutti leikkienergiansa loppuun 15 minuutissa, ja alkoi sen jälkeen kulkea pitkin keittiön pöydän alusia ja piiloutua ystäväni jalkojen väliin. 'Löysin sinut!', huusi yli-innokas kaksivuotias kyykistyessään parvekkeen nurkkaan, jossa koira istui korvat luimussa.

Huh.

Koira on nyt oikeasti vähän väsynyt, koiran pitää vähän levätä. Katso, koira ei jaksa edes hakea sitä palloa enää, nyt annetaan koiran olla vähän aikaa ihan yksin. 

Kun kolmen tunnin päästä oli aika suunnata kohti bussipysäkkiä, kieltäytyi lapsi lähtemästä. Hän halusi jäädä koiran kotiin, eikä pukemisideaa otettu mitenkään kovin positiivisesti vastaan. Matkaan päästiin ilman itkupotkuraivareita, koska ystäväni lähti ystävällisesti saattamaan meitä koiran kanssa bussipysäkille.

Kävelymatkalla ylienerginen koirahypertys ja sen aiheuttama ylivirittyneisyys, tai kenties ihan joku muu, johtivat siihen että koko lapsi muksahti nurin ja väsymys sai vallan. Bussissa hän nukahti muutaman minuutin kuluttua tankattuaan vettä ja banaanin.

Ja katsellessani matkan aikana tuota nukkuvaa rakasta, mietin että miten vähän sitä käsittää, miten suuri vastuu itselle on annettu. Että koirien kanssa oleminen on oikeasti aika yksi tosi pieni osa sitä valtavaa kasvatusvastuuta joka ihmiselle on annettu pienen lapsen muodossa. Ei sitä edes uskalla ajatella. Mutta jos se nyt kuitenkin oppisi edes koirien kanssa toimimaan jotenkin siivosti, varomaan vieraita ja käyttäytymään rauhallisesti kättä ojentaessaan, lupaa kysyttyään.

Kuvan lapsi liittyy tapaukseen.