Mitä me oikein tehdään?

Kuun ensimmäisenä päivänä pyyhin seinään kiinnitetyn ison liitutaulukalenterin puhtaaksi ja kirjoitan viikonpäivien nimet oikeiden päivien kohdalle. Huomaan, että alkaa kummasti ahdistaa. Pyyhin juuri koko kuukauden pois! Miten voin enää palata siihen, entä jos haluan myöhemmin tietää, mitä tein juuri helmikuussa? 

Mitä me oikein tänä keväänä ja talvena ollaan tehty?

Maanantaisin käydään yleensä aina aamuisin Mini-röris-jumppaamassa aamupäivällä. Nauhalta tuleva, aina samana toistuva musiikki ja tanssiohjeistus saavat aikuiset ja lapset leikkimään orankeja, poimimaan kuvitteellisia hedelmiä puista ja heiluttamaan peppuaan kuten kissat heiluttavat häntää. Vajaan puolen tunnin tanssahtelun jälkeen lapsille jaetaan hedelmiä välipalaksi ja sitten varastosta kaivetaan isot kasat tasapainovälineitä, ajettavia autoja, palloja ja hulahulavanteita. Ihan vallan hauskaa, lähinnä ehkä siksi että yleensä paikalla on aina joku tuttu - vähintään avoimen päiväkodin vallan rakastettava työntekijä, joka muistuttaa luonteeltaan ja olemukseltaan yhtä toista vallan rakastettavaa tätsykkää, joka työskentelee samalla alalla Etelä-Suomessa. Suukot sinne!

Tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin esikoinen on aamupäivän päiväkodissa. Suomenkielinen päiväkotiryhmä on vuoden alussa muuttunut kaksikieliseksi, jonka seurauksena myös esikoisen kielikavalkaadiin on alkanut sisältyä yhä enemmän satunnaisia ruotsinkielisiä sanoja ja lastenlauluja. Hyvin vähän toki, mutta jotain kuitenkin. Puolen yhden aikaan haen tytön, joka rutiininomaisesti piiloutuu tullessani kaappiin ja tättähääräilee sitten ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin saan hänet ovesta ulos vaatteet päälle puettuina.

Keskiviikkoiltapäivisin vien esikoisen parkkikselle puolen viiden jälkeen. Kohta paikalle kurvaa sininen auto, jolloin tyttö alkaa joka kerran yhtä ilahtuneena hihkua lastentarhanopettajansa nimeä. Tyttö vyötetään takapenkille, josta hän vilkuttaa iloinen virne kasvoillaan kun auto kääntyy pois pihasta. Kirkon järjestämän suomenkielisen askartelu- ja jumppatunnin päätteeksi tyvär saapuu juuri nukkumaanmenoajan kynnyksellä kotiin, kantaen mukanaan aina jonkinsortin askarreltua aarretta tai värityskuvaa.

Avoin päiväkoti vajaan kilometrin päässä kotoa on auki jossain muodossa viikon jokaisena päivänä. Siellä käydään monesti tiistai-iltapäivisin päiväkodin jälkeen, usein myös perjantaina aamupäivällä. Avoimella päiväkodilla on tarjolla aamiaista tai välipalaa lapsille ilmaiseksi ja aikuisille pientä maksua vastaan. Yleensä teemme täsmäiskuina treffejä äitikavereiden kanssa. Ennen sulkemista järjestetään aina parinkymmenenminuutin lauluhetki, jonka ajaksi esikoinen nykyään liimautuu sen-niin-kivan-työntekijän kylkeen ruotsalaisia lastenlauluja laulamaan.

S on ollut ajoittain koulutöiden kanssa tosi kiireinen, jonka vuoksi minusta onkin kehittynyt jo ihan pro hoitamaan koko kahden lapsen iltahärdelli yksikseen. Valon määrän lisääntyessä päivät tuntuvat kuluvan nopeammin eivätkä illat harmita tai ahdista.

Kun arkisin lähdetään aina aamusta heti johonkin, erottuu viikonloputkin ihan omalla tavallaan joukosta. Parhaita ovat aamut, jolloin pikkusisko on aamuköllöttelyjen jälkeen siirtynyt nukkumaan ensimmäisiä päiväuniaan parvekkeelle ja itse voi vielä kaivautua peiton alle hyvän kirjan kanssa.

Rutiininomaisista jutuista tekee erinomaisen se, että niistä jokaisen voi tarvittaessa perua. Lisäksi ne ovat kaikki helppoja, kevyitä ja mukavia tekemisiä. Niiden ympärille on hyvä rakentaa muuta arkea: piknikkejä ystävän takapihan terassilla kevätauringon paistaessa, lounastreffejä ja yksinäisiä kirjan kanssa vietettyjä lounaita kirjaston yläkerran kahvilassa, pitkiksi venyneitä jutteluhetkiä keittiön pöydän ääressä tyttöjen mentyä nukkumaan, kokonaisia iltoja tuijottaen maanisesti Dowton Abbey-sarjaa sekä toisia iltoja, kun akateemiset sanat pujahtavat paperille vieriviereen vaivatta. 

Pakko sanoa että on ollut ihan todella hyvä olo kaikesta, tästä perheestä, näistä ihmisistä. 

Tuntuu todella kokonaiselta, tämä kombo tuntuu ihan tosi hyvältä.