Neljä sujahtelevaa kieltä

Lauantaiaamu. Esikoinen herää vasta puoli yhdeksän (!!), sitä seuraa laiska makoilu sängyssä ja yhteinen aamupala.

Minä paistan kananmunia ja selitän S:lle suomeksi Lucian päivän juhlasta, joka on ilmeisen suuri tapahtuma ruotsalaisittain. Kehotan häntä kysymään, jos ruotsalainen luokkakaveri voisi viedä hänet katsomaan Lucian päivän kulkuetta pääkirkkoon, S kun on ainoa meistä joka on enää Ruotsissa tuohon aikaan.

Samaan aikaan S muovailee tytön kanssa taikataikinasta eilen käytetyillä piparkakkumuoteilla jääkarhuja ja rekka-autoja. Hän opettaa tytölle nimiä twin kielellä ja tämä toistelee niitä innoissaan. Kun S yrittää auttaa tyttöä irrottamaan muovailuvahaa alustalta, tämä huutaa kiivaasti "NEJ!"

Aamupalan jälkeen tyttö laittaa soivan lastenlaulukirjan päälle ja huoneen täyttää hämä-hämä-häkin melodia. S innostuu kääntämään laulun sanoja lonkalta twin kielelle ja rallattaa hämähäkkilaulun jälkeen ulkomuistista vielä hyvinkin sujuvasti laulun viidestä pienestä ankasta. Kohta melodiat muuttuvat vähemmän tutuiksi, enkä enää pysy mukana välitulkkaamisessa: "Siinä on semmoinen kirppu (mikä on se onkaan englanniksi) ja sitten se haluaisi olla voimakas... No tämä laulu on vanha ja siinä taitaa olla joku hevonen." Jätän S:n ja tytön hymisemään melodioita keskenään. Kohta kuulenkin, että tyttö laulaa tuiki tuiki tähtöstä - englanniksi.

***

Ruotsiin muuton jälkeen monikielisyytemme kodin seinien sisäpuolella on konkretisoitunut tytölle selkeästi. Enää ei ole vaan 'daddyn kieltä' ja nimeltä mainitsematonta suomen kieltä, jota puhutaan kaikkien muiden kanssa. Tyttö osaa nyt kertoa, että daddyn kanssa puhutaan twitä, äidin kanssa suomea ja K:n (kaveri) kanssa ruotsia.

Me taas panostamme suomen kieleen S:n kielitaidon säilymiseksi, samalla kun itse harjoitan suurella vimmalla ruotsin kieltäni kaikkialla kodin ulkopuolella. Tytön ollessa suomenkielisessä päiväkotiryhmässä (joka tosin on muuttumassa kaksikieliseksi vuodenvaihteen jälkeen), osaa hän sanoa ruotsiksi vain muutamia irtonaisia sanoja (ett, två, tre, hejdå, titta, tack). Toisin kuin kuukausi sitten, nyt ruotsin kieli tuntuu myös tytön osalta tarpeelliselta. Tällä hetkellä hän saa ruotsin kielen kielikylpyä vain avoimessa päiväkodissa ja yhden ruotsia puhuvan ystävän kautta. Saa nähdä, kuinka nopeasti tyttö omaksuu kielen ympäriltään ja josko päiväkotiryhmän kaksikielistyminen vaikuttaa tähän merkittävästi.

Twin kieltä hän tuntuu ymmärtävän sujuvasti (nyt hän ymmärtää jo paljon sellaista, mitä minä en ymmärrä), mutta puhuu vielä melko vähän. S:llä on kuitenkin vahva usko siihen, että kielitaito voisi kehittyä ihan aktiiviseksi puheeksikin. Se vaatii vain aktiivista panostusta! Itse uskon esimerkiksi kirjojen lukemisen oppimateriaalina ja yritänkin lempeästi opettaa tätä tapaa myös S:lle, jonka lapsuudessa tai aikuisuudessakaan ei ole paljon kertomakirjallisuutta esiintynyt.

***

Muutin Ruotsiin lukion ruotsin kielen taidoilla 'tyydyttävä', joka tarkoittaa sitä että kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa C:n ihan siitä hyvästä, ettei puhuttua kielitaitoa testattu. Ammattikorkeakoulun alussa ruotsin kielen tasotestissä sain tulokseksi 51/100, joka tarkoitti että sain juuri ja juuri osallistua ruotsin kielen kurssille ilman kertauskurssia pohjana. Kyseiselle ruotsin kielen kurssille valmistelin äitini avustuksella lyhyen puheen, joka meni ihan sujuvasti paperilta luettuna. Opettajan esittämiin lisäkysymyksiin en kuitenkaan saanut kieltäni taipumaan. Työskennellessäni vaalivirkailijana joitain vuosia sitten sain todeta kehnon spontaanin kielitaitoni siitä, etten kyennyt muodostamaan minkäänlaista lausetta ruotsinkieltä puhuvalla äänestäjälle - en yhtään minkäänlaista. Siinä missä ystäväni heittelevät ilmoille ruotsinkielisiä fraaseja keskustelun yhteydessä, minä en siihen ole pystynyt.

Reilun kahden kuukauden Ruotsissa asumisen jälkeen pystyn nyt ensimmäistä kertaa oikeasti ilmaisemaan itseäni ruotsiksi. Melko pienellä sanavarastolla tosin ja usein kovinkin takellellen - saatan hyvinkin sanoa 'eller' kun tarkoitus on sanoa 'och', koska kielitaito ei ole sellaisella tasolla että kyseiset virheet karsiutuisivat pois automaattisesti. Mutta ilmaisen kuitenkin - ja tärkeintä kaikista: Minua ei haittaa yhtään vaikka puheessa olisi virheitä! Jostain syystä perisuomalainen kunnianhimoinen perfektionismi kielen puhumisen suhteen ei ole yltänyt kohdallani ruotsin kieleen asti (asia, joka esti minua oppimasta twin kieltä Ghanassa asuessani). En minä niitä fraaseja kyllä vieläkään osaa ilmoille sen kummemmin heitellä.

"Du är jätte duktig!", sanovat kaikki. Ja se on ruotsalaisissa aika ihanaa: He puhuvat minulle ruotsia ja kannustavat minuakin näin puhumaan ruotsia - enkä siis ole puhunut paljoakaan englantia täällä ollessani. Hurraa! Joka kolmantena päivänä tuntuu jo siltä, että kieli tulee pikkuhiljaa jostain selkärangasta ja lauseet tulevat suusta selkeinä ja kokonaisina (kahtena muuna päivänä tilanne voi tosin olla ihan toinen). Ystäväni J, jolle olen ainoana puhunut englantia tutustumisestamme asti (kuukauden takainen sosiaalinen tyhjiö vaati ystävää, jota en kyennyt saamaan vielä ruotsin kielellä), vaihtoi kielen kanssani ruotsiksi tällä viikolla ja olemme onnistuneesti jatkaneet ystävyyttämme ruotsin kielellä jo parinkin iltamenon ajan. Toinen hurraa!

***

Lapsena toiveenani oli olla kaksikielinen. Nyt nelihenkisessä perheessämme sujahtelee neljää kieltä.

Kotiutumista

Yllättäen huomaan, että kolmen hengen kuplamme, jossa elimme Ruotsiin saapumisen ensimmäiset viikot, on puhjennut.

Aamulla päiväkodille kävellessä tuttu syyrialainen nainen huutaa huomenet ohi pyöräillessään.

Kauppareissun varrella S:n koulukaveri pyöräilee ohi ja pysähtyy vaihtamaan kuulumisia.

Leikkipuistoilun lomassa soittaa ystävä, joka ehdottaa kahvilatreffejä seuraavalle päivälle.

Avoimen päiväkodin henkilökunta tervehtii nimeltä, kyselee miten esikoisen syntymäpäiväjuhlat sujuivat ja kysyvät, joko olen ilmoittautunut vanhempien omaan pikkujouluiltaan. "Etunimi riittää", sanoo työntekijä kun kirjoitan nimeäni osallistujalistaan, "tiedämme kyllä kuka se on."

Päiväkodilla lastentarhanopettaja lupaa tuoda meille ensi viikolla luumuhilloa omista varastoistaan, jotta voimme opettaa uusille ruotsalaisille ystäville joulutorttujen tekoa.

Ne uudet ruotsalaiset ystävät ehdottavat myös, että tekisimme yhdessä lasten kanssa piparkakkuja. Heidän kanssaan käydään myös katsomassa nukketeatteria, viedään lapset leikkipuistoon ja syödään pannukakkuja lauantain kunniaksi. 3,5-vuotias K kertoo aikovansa opettaa tytölle ruotsia. Hänen äitinsä tarttuu olkapäähäni leikkipuiston reunalla ja sanoo, "ette te voi kyllä mihinkään täältä muuttaa."

***

Arki on suhteellisen ennalta-arvattavaa ja lapsilähtöisä, mutta kovin kotoisaa ja mukavaa. Ihmisistähän se on kiinni. Asunto on yhä vain ajoittain kotoisa ja useimmiten vähän epäkotoisa, kaupunki on kiva muttei mitenkään sen erityisempi. Ihmiset sen tekevät. Tarvitaan hymyileviä naapureita, ruotsin kielen puhumisessa kannustavia tuttavia ja sen lisäksi vielä ihmisiä, jotka ottavat sinut omakseen. Sellaisia, jotka tuovat synnytyssairaalaan kassillisen vauvanvaatteita ja turvakaukalon jotta pääsemme kotiin, sellaisia jotka väsymättä tulevat työntekijänkin roolissa juttelemaan, neuvomaan ja helpottamaan kotiutumisessa. Ja sellaisia, jotka tuntuvat tosiystäviltä jo päivän tuntemisen jälkeen. Niitä, joiden kanssa voi heti puhua ihan oikeasta asioista. Miten onnekas sitä onkaan, että tästä kaupungista ja tästä kaupunginosasta on vain parin kuukauden saapumisen jälkeen löytynyt tuo kaikki.

Enkä voi olla ajattelematta, että ihmisistä se on kiinni ihan jokaisessa kotoutumisessa ja kotiutumisessa, ei paljoa muusta. Yhdenkin ihmisen pienellä eleellä voi olla ihan valtavan iso merkitys ihmiselle, joka elää vastoin tahtoaan siinä omassa kuplassaan.

Nyt meni hermot ja äskenkin

"Ei me sitten kyllä voida mitään iltasatuakaan lukea, jollet syö ensin tätä iltapalaa."
"Kiitos paljon, nyt annat tänne sen appelsiinin, se ei ole jalkapallo."
"Selvä, lähde sitten ilman kenkiä ulos!"
"Ala tulla nyt!"
"Tämä paikka menee kiinni nyt, ei me voida tänne jäädä. Jäätkö sä ihan yksin tänne pimeään?"
"Ole hyvä ja tule alas sieltä."
"NYT lopeta!"

Mietin tänään päivällä, että olisi ehkä aiheellista nauhoittaa meidän arkea hetken aikaa. Samalla huokaisin S:lle, ettei tällä hetkellä taida olla kovinkaan montaa hetkeä päivässä, jolloin ei jostain asiasta taisteltaisi. Vaatteiden päälle saaminen on kuin Mount Everestille kiipeämisen arvoinen suoritus, ainakin jos sen saa tehtyä ilman lopullista hermojen menetystä ennen ulkovaatteita. Pikkulinnun annoksia aina syönyt lapsi on vetänyt syömisen minimalisuuden äärimmäisyyksiin ja näyttää pärjäävän hermostuttavan hyvin ilman tankkauksia tuntikausia. Hampaiden harjauksen aikana toivoisin yleensä olevani jossain muualla. Lähdöt paikasta kuin paikasta päättyvät melko usein jonkin sortin konfliktiin ja siirtymisen paikasta A paikkaan B kestävät yhden sortin ikuisuuden. Onneksi lähialueellamme ei ole ollenkaan autoteitä, joten voin antaa mukulan rauhassa maleksia 50m perässämme ja spurtata meidät kiinni aina aika ajoin. Huh.

Esikoisen tahto ja uhma ja kaikki sen muodot ovat saavuttaneet huippunsa viime viikkojen aikana. Voisi kai ajatella, että se nyt sitten testaa niitä meidän rakkauden rajoja ja riittävyyttä uuden perheenjäsenen myllerrettyä talouden dynamiikan. Jos kyseessä on testi, pelkään pahoin että ainakin puolet kerroista on mennyt mulla ihan failure-meiningillä. Lattialle heittäytyminen, kirkuminen ja itkupotkuraivarit menevät vielä melkoisella buddhan rauhallisuudella, mutta käämit käryää sitäkin helpomminen ilkamoivaan virnuiluun ja tahalleen ärsyttämiseen. Anteeksi on tullut pyydettyä useampaankin otteeseen silloin kun olen unohtanut, että minun pitäisi olla se aikuinen ja pysyä tilanteen yläpuolella. Huh toisen kerran.

Kun on taas raahannut eteisen lattialle kiemurtelevan mytyn kierreportaita pitkin toiseen kerrokseen ja vetänyt oven kiinni etteivät naapurit häiriinny, mietin taas hetken että miksi pienen ihmisen kasvamisen pitää olla näin helvetin vaikeaa.

Hyvänä asiana mainittakoon, että kaiken sortin reagoinnit ja kipuilut kohdistuvat yhä vain ja ainoastaan minuun ja S:ään - pikkusisko saa sitä vastoin senkin edestä rakkautta. Tyttö suukottaa ja halailee pikkusiskoa harva se hetki, kiikuttaa mielellään harsoa, pyyhkeitä ja vaippoja pyydettäessä ja haluaisi loputtoman usein pitää siskoa sylissään. Edellisiltana iltasatuhetki päättyi lohduttomaan itkuun, kun pikkusisko ei saanutkaan jäädä valojen sammuttamisen jälkeen nukkumaan hänen viereensä.

Peukut siis sille, ja niille hetkille päivässä kun kaikki sujuu hyvin ja meillä nauretaan ja tehdään kivoja juttuja yhdessä. Hermot menee huomennakin, tiedän minä sen. Mutta ehkä me selvitään siitäkin.

Vinkura ja vänkyrä tilkkutäkki

Muuttohässäkän keskellä kesän lopulla mietin, mitä tehdä laatikolliselle pieniä kangastilkkuja. Ne kun eivät millään täyttäneet "vain vältttämättömimmän" kriteerejä. Jostain syystä varastoiminenkin tuntui hassulta. Päätin ommella tilkut kiinni toisiinsa. Vailla suunnitelmaa. Väliin leikkelin pehmikettä kahdesta vanhasta peitosta, takakankaaksi ompelin Nanson pöytäliinaa, sitä jota on parvekkeen kulmasohvan päällysteenäkin (varsin riittävä kangas!). Tikkasin kankaat yhteen viimeisellä Suomen viikolla ystävien Töölön kaksion keittiössä ja reunakaitaleen surruutin vasta Ruotsin kodin keittiössä.

Lopputuloksena syntyi ihan vinkura ja vänkyrä yhdistelmä trikoota, neulosta, puuvillaa ja vanhoja pitsiliinoja, joiden kangas viettää suuntaan jos toiseenkin. Tikkaus on tehty vähän-sinne-päin ja kankaat törmäilevät toisiinsa. Ompeluryppyjä löytyy kasapäin - tämä ei ole mikään huolella tehty teos.

Siksi se ehkä onkin aika ihana. Pikkusisko täyttää maanantaina neljä viikkoa ja alkaa tuntua siltä että pikkukaverin voi jo laskea peitolle lattiatasoon pötköttelemään - enää ei tunnu että hänen ja maailman väliin tarvittaisiin niin paljon tumppuja ja töppösiä, vällyjä ja peittoja. Peppi Pitkätossumainen peitto siis levitettiin lattialle, lapsi sen päälle. Isosisko tanssii ympärillä, antaa märkiä pusuja pikkusiskon otsalle, selittää omia juttujaan ja kokkaa meille kaikille nappuloita teekupissa. Illalla se samainen isosisko vaatii, että saa nukkua tilkkutäkin alla. Niimpä Mikko Mallikkaan ja Mintun seikkailujen jälkeen tyttö kääriytyi muffinseihin, keltaiseen pilvitaivaaseen ja satuhevosiin ja pisti uneksi.

Lapsi, jota ei ole olemassa

Reilu viikko lapsen syntymän jälkeen herään siihen tosiasiaan, ettei hän ole olemassa virallisesti oikein missään. Suomessa synnyttävällä kun Kela-kortti tipahtaa automaattisesti postiluukusta pari viikkoa syntymän jälkeen ja maistraattikin taitaa muistutella kirjeellä nimen rekisteröinnistä. Meidän tilanteessamme Suomessa viranomaiset eivät vielä edes tiedä, että lapsi on syntynyt. Ja minä kun olen pohtinut jälkitarkastuspaperin toimittamista - ensisijaisesti tärkeämmän sorttisia dokumentteja taidetaan vaatia ensin! Lapsemme ei siis yhäkään kuulu minkään maan sosiaaliturvan piiriin, eikä hänellä ole henkilötunnusta. Jaiks.

Suomen maistraatti vaatii (luonnollisesti) rekisteröinnin ohella syntymätodituksen. Suomessa tällainen ojennetaan sairaalassa läksiäislahjana automaattisesti, mutta tietystikään tällaista tapaa ei Ruotsissa ole. Itse asiassa selviää, että birth certificate saa useammankin tahon siirtämään kyselymme toisaalle. "Soita synnytyssairaalaan", kehottaa Skatteverketin (Verovirasto, joka käsittelee myös henkilörekisteröintiin liittyvät asiat). "Sinun pitää ottaa yhteyttä Skatteverketiin", kerrotaan sairaalan synnytysosastolta. Samana päivänä postiluukusta kolahtaa kirje, jossa Skatteverket pyytää meitä esittämään syntyneen lapsen henkilöllisyystodistuksen, jotta hänet voidaan rekisteröidä Ruotsiin.

Soitan Skatteverketiin, ja kerron oravanpyörän: Saadaksemme lapselle henkilöllisyyden Suomessa, tarvitsemme siihen tositteen Ruotsista. Virkailija on pitkään hiljaa puhelimessa, kahlaa läpi tiedostoja tietokoneelta. Täältä löytyisi tällainen sairaalan lähettämä tieto siitä, että sinulle on syntynyt lapsi. Kelpaisiko se Suomen maistraattiin? Virkailija lupaa lähettää paperin kotiosoitteeseemme. Käsitelläänkö meidän kolmen muun rekisteröintiä ollenkaan ennen kuin saamme vastasyntyneen henkilöllisyyden todistettua?, kysäisen virkailijalta. Käääsitellään ne varmasti!, vakuuttaa virkailija.

Uskallan epäillä. Olen itsekin ollut saman tyylisen puhelinlinjan toisessa päässä. Byrokratian rattaissa me kaikki olemme vain pieniä pisteitä heinäsuovassa.

***

Lapsi nukkuu ensimmäiset kaksi viikkoa myös öisin pitkissä pätkissä, heräten syömään vain 3-4 tunnin välein. Kolmannen viikon alkaessa alkavat mystiset, jatkuvat yöheräilyt ja sängystä kuuluva jatkuva ähinä. On melkein helpottavaa, ettei niitä enää tarvitse odottaa. Herään useampana yönä sohvalta istualtaan nukkuen, vauva sylissä ja pää vinossa roikkuen. Netflixistä pyörivän elokuvan lopputekstit pyörivät - täytyy todeta, että juonikuvio jäi vähän epäselväksi. Päivisin olen hormoniryöpyn ansiosta pirteä, ja ramaiseva väsymys iskee vasta iltapäivän pimetessä. Päiväunista on vaikea saada kiinni.

Pirteyden alla piilevä väsymys näyttäytyy unohteluna: Esikoisen päiväkotipaikan vastaanottamisen varmistava paperi odottaa keittiön kaapissa yli viikon, ja muistan sen vasta kun päiväkodista kysellään paperin perään. Nolona vakuutan, että olen postittanut sen juuri edellisenä päivänä. Sairaalaan soitto syntymätodistuksen perään odotuttaa neljän arkipäivän verran, kunnes laitan puhelimeen muistutuksen.

Kirjavan väriset lehdet varisevat puista ja muodostavat maahan värikkään maton. Aurinko paistaa kirkkaasti ja ilma on raikas - ihana syksy! Vastustan pään sisällä vellovaa epäjärjestystä suostuttelemalla S:n huonekalujen uudelleen järjestämiseen. Yrittäessään pujotella tytön sänkyä huoneesta toiseen S mutisee, että tiedäthän, ettei tätä sänkyä enää sitten siirretä takaisin! Istun imettämässä pikkusiskoa ja hymyilen lammasmaista hymyä, ei tietenkään!

Järjestyksen vaihtamisen jälkeen olen yhtäkkiä niin paljon enemmän kotona. Asunto tuntuu enemmän omalta, tasapainoiselta ja kotoisalta. Ikävöin yhä joinain iltoina Espoon kotisohvallemme, mutta en enää niin kipeästi. Tämä on meidän Ruotsi!, julistaa esikoinen.

Kun materia tekee iloiseksi

Enpä ole ikinä ajatellut omien kirjoitusteni sijoittuvan lähellekään vauvan tarvikkeisiin liittyviä kategorioita - en kai minä nyt mistään vaunujen aisoista ala kirjoittelemaan (vaikka useita vastaavia blogipostauksia lukemalla olen omaa vapaa-aikaani käyttänytkin). Viime päivinä liikkuminen on kuitenkin ollut jo sen verran monipuolista, että onhan se nyt pakko kirjoittaa muistiin.

Örebro olisi oivallinen pyörän kanssa valloitettava kaupunki. Oh, luvattoman paljon pyöräteitä, metsäisiä puistoteitä ja sopivan lyhyitä etäisyyksiä! Yli 10 km matka taitaa kertyä ainoastaan jonnekin ihan toiselle puolelle kaupunkia - S:n yliopisto on kaupungin toisella laidalla ja sinne tulee matkaa arvellakseni noin 8 km. Asuinalueeltamme on kaupunkiin 3,5 km, isoon markettiin 2,5 km ja aika lailla kaikkialle muualle noin 2-4 km. Pyöräilijänä harmittelen, että vaikka kävely mukavaa onkin, pyörällä olisin ollut jo perillä.

Vastasyntyneen kanssa pyöräily vaatisi kuitenkin jo melkoisia varusteluita, talvi tekee tuloaan yllättävän nopeasti eikä edes oma pyörä ole reissussa mukana, niimpä olen suunnittelut tämän vuoden jalkapelillä kuljettavaksi. Bussitkin toki kulkevat ja bussikortilla ostettu 17,60 kr (alle 2 euroa) maksava matka on voimassa huikeat kolme tuntia. Kuukausilippu taas maksaa enemmän kuin vastaava Helsingin sisäinen (noin 50e), mutta sitä en ole nähnytkään tarpeelliseksi hankkia. Vaunujen kanssa ei valitettavasti pääse vapaakyytiläiseksi, liekö Ruotsissa missään valloilla vastaavaa tapaa?

Esikoiselle käytettynä ostetut yhdistelmävaunut hajosivat aikoinaan, joten tällä kertaa päädyin ostamaan alennuksesta uudet vaunut. Vauvan vaunukopan, istuinosan ja ratasosan lisäksi pakkasin mukaan tytön potkupyörän. Seisomalauta hommattiin paikallisen nettikirpputorin kautta ja trikoisen kantoliinan sain kaverilta lainaan ensikuukausiksi, kantorepun odotellessa vielä isompaa kannettavaa.

Tällä viikolla on ehditty jo kokeilla sen verran montaa liikkumiskombinaatiota, ettei meinaa enää itsekään pysyä mukana: pikkusisko vaunuissa ja isosisko seisomalaudalla, isosisko pyöräillen ja vauva kopassa, vauva liinassa ja sisko pyörällä, pienempi kotona ja isosisko yksin ratasosassa.. Helkkari sentään, pakko sanoa että ihan ärsyttävää miten helppoa noiden vaunujen kanssa on kikkailla eri vaihtoehtojen kanssa ja vaihtaa liikkumismuotoa lennosta ilman sen suurempaa säätöä. Pakko tykätä!

Nyt sitten pitää enää uskaltaa poistua kotikulmilta hieman arvelluttavasti käyttäytyvän kolmevuotiaan kanssa ja luottaa siihen, että ruotsalainen vieraanvaraisuus ottaa vastaan myös jalkakäytävälle heittäytyvän ja hyvin katu-uskottavasti karjuvan suomalaismukelon - siihen kun ei taida auttaa seisomalaudat eikä potkupyörätkään.

Pikkusisko päiväunilla

Isosisko päiväunilla

Ihana isosisko

Raskauden edetessä hellyysaallot esikoista kohtaan lisääntyivät ekspotentiaalisesti: Ai vitsi se on reipas, iso, taitava, kaunis ja ihan rakas.

Maanantaiaamuna se saapui S:n kanssa sairaalaan ihan ujona ja kurkkasi jännittyneenä uutta siskoa. Sitä, joka on ollut siellä äitin mahassa (ja aika usein kuulemma omassakin). Ensimmäisen viikon aikana sisko on saanut huomiota ajoittain, mutta usein saanut myös olla ihan omassa rauhassaan.

Mielenpurkauksiakin on toki ollut. Viime päivinä on yleistynyt huutona kuuluva "Minä haluan katsoa Nalle Puhia / tuon lelun kaupasta / tuon pullan kaupasta" siinä missä ennen kuului pyyntö. Myös tarve saada huomiota ja saada tehdä samoja asioita kuin sisko (tulla kannetuksi peittoon käärittynä, istua vaunuissa) on ihan ilmeinen. Yleisesti ottaen tyttö saa kuitenkin sympatiani: Muutto uuteen paikkaan, päiväkodin ja kavereiden jättäminen, uusi kieli ympärillä ja lisäksi ihan uuden perheenjäsenen saapuminen arkeen kuittaavat aika monta itkupotkuraivaria ja harmituksen hetkeä. Aika monesti tekee mieli vain ottaa toinen syliin ja heijata hiljaiseksi. Onneksi aika monesti se syli kelpaakin vaihtoehtona ihan heti. Ja onneksi se ei ole siihen liian iso vielä pitkään aikaan.

Ruotsiin muutosta on tänään kulunut kuukausi. Sinä aikana luonamme asuivat ensin viikon ajan ystäväpariskunta lapsensa kanssa, jonka jälkeen ehdimme testailla paikallista arkea kolmestaan reilun kahden viikon ajan. Olemme ehtineet tutustua suomalaiseen päiväkotiin, viettää aikaa avoimessa päiväkodissa, käydä kolmessa eri kirjastossa, kartoittaa alueen puistovaihtoehdot, käydä leikkimässä ja laulamassa paikallisella ruotsinsuomalaisella seurakunnalla, tutustua uuteen kaveriperheeseen, shoppailla ja luuhailla kaupungilla. Minä aloitin käynnit kielikahvilassa ja ehdin kirjoittaa kalenteriin myös neulontakahvilan aikataulun.

Sitten saapui sisko, jonka mukana myös äitini sisko ja hänen miehensä. Olohuone muuttui vierashuoneeksi ja heidän autostaan tyhjentyi huoneemme lattialla puolet muuttokuormastamme: talvivaatteita, vauvan tarvikkeita ja tytön leluja. Siskon syntymän lisäksi siis viikkoa täplittivät käynnit kirpputoreilla ja nettikirpputorien selaaminen lisäsäilytysratkaisujen löytämiseksi.

Tänään apujoukot pakkasivat autonsa ja suuntasivat kohti Silja Linen satamaa ja minä moppasin lattiat ja tein taas olohuoneesta olohuoneen. Ensimmäinen oikea ilta nelihenkisenä perheenä on takana ja sisko ja sen isosisko tuhisevat rauhallisesti. On aika avata Netflix, päivittää blogi, syödä suklaata ja katsoa eteenpäin: Nyt alkaa taas se arki. Aika ihanaa!