Mielikuvitusmaailmassa

Kolmevuotiaan kanssa on kyllä siitä hauskaa jakaa koti, että tylsinkin perusmakkari muuttuu silmänräpäyksessä viidakkoseikkailuksi. "Haluatko lainata tätä minun avaruuskypärää?", kysyi tyttö kerran kun makoilin muina naisina sohvan nurkassa. Kädessä hänellä ei ollut mitään, mutta selvästikin oli kuitenkin. Kiitin kovasti lainasta, oltiin kuulemma lähdössä matkalle.

Toisina naisina keittiön pöydän ääressä istuessa saatan minä tahansa hetkenä huomata, että ovesta työntyvät nukenrattaat, yksi nukke vaunukopassa ja toinen tavarakorissa, molemmat peittojen alle tiukasti käärittyinä. Usein peiton alle on myös aseteltu jostain pakkauksesta roskiin lähdössä ollut pahvinpala, joka on saanut nimekseen Poika. Roskiin Poikaa ei saa missään nimessä viedä. Rattaita työntää minun korkokenkiin ja S:n XXL-kokoiseen toppatakkiin sonnustaunut neiti, oma reppu selässä ja kangaskassi olalla. Toisessa kädessä se vetää mittanauhaan sidottua possua, joka on päässyt mukaan leikkeihin veljen vaimon perheen Saimi-koiran inspiroimana. "Äkkiä turvaan, ulkona alkaa myrsky!", se huutaa ja sulkee hätäisesti keittiön oven perässään.

Kun pyydän lasta syömään / laittamaan vaatteita päälle / tekemään jotain muuta pakollista ja tylsää, on vastaus yleensä odota hetki kun minä ... laitan teille ensin teetä / ratsastan kaupungille / vaihdan nukelle vaipan. Välillä tuntuu, että lapsi elää enemmän mielikuvitusmaailmassaan kuin täällä meidän kanssamme. Mutta on sitä kyllä ihan vallatonta seurata. Pikkusiskon puinen lelukaari muuttuu yhtenä hetkenä kiltiksi hevoseksi ja seuraavana teekoneeksi, jonka päälle teekupit pitää kantaa jotta ne muuttuvat mansikkaisiksi. Sitten se on ihan mesimesi hyvää, toteaa tyttö vakavana - Mansikka Marja-piirrettyjä katsoneena - ja jakaa aina minulle vihreän, S:lle sinisen, siskolle punaisen ja itselleen keltaisen kupin. Aina.

Mielikuvituksen kehittyminen on seurannut tyttöä uniinkin, ja ainakin kerran yössä saa häntä käydä rauhoittelemassa ja muistuttamassa, että se on oikeasti vain unta. Välillä lapsi puhua pälättää useita lauseita unissaan. Samalla häneen on asettunut pimeänpelko, jonka vuoksi iltasadun jälkeen valot jätetään päälle. Pissakin meinaa tulla monesti housuun asti kun vessaan ei voi mennä ennen kuin joku on käynyt laittamassa valon päälle.

Kirjojen satuja eletään läpi ja niistä jutellaan usein pitkin päivää. "K on muuttamassa uuteen kotiin, ihan niin kuin se Tomppa siinä kirjassa", selitän tytölle kun olemme matkalla katsomaan kaveriperheen uutta asuntoa. Kirjoja haetaan kirjastosta, joissa on onneksi riittävän laaja suomenkielinen tarjonta, niin että vaihtelua riittää. Olen tosin jo tyytynyt siihen, että samoja kirjoja luetaan ilta toisensa jälkeen aina siihen hetkeen asti, kun ne on palautettava kirjastoon. Syksyllä lainasimme kasapäin Mikko Mallikas-kirjoja ja Minttu-kirjoja, joiden tarinat tyttö osasi pälättää ulkoa muutaman lukukerran jälkeen. Kaikkia sanoja hän ei varmasti ymmärtänyt. Muutenkin kirjojen tarinat jäävät vahvasti tytön mieleen. "Minä en halua olla märkä läntti", kuulin tytön kerran mutisevan hänen istuessaan omiin leikkeihin syventyneenä keittiön pöydän alla. Voi mussukkaa!

Vastasyntynyt, no more

On tullut tässä viime vuosien varrella luettua blogi ja artikkeli jos toinenkin, jossa haikaillaan takaisin lapsen syntymää seuranneisiin ensimmäisiin viikkoihin: ikävöidään sitä lapsen pientä ja viatonta olemusta. Itselläni olo on täysin päinvastainen. Ensimmäisiin viikkoihin kun sisältyy jälkisupistuksia, joka paikkaan ruiskuavaa maitoa ja epämääräistä kotona mutuilua, johon en ole oikein ikinä osannut asettua. Pariviikkoinen vauva on vielä niin pieni, että koko ajan pitää tsekata hengittääkö se. Aina pitää vähän miettiä, minne sen kanssa voi vielä mennä.

Tämän talouden vastasyntynyt-kausi on tänään virallisesti ohi, kun perheen nuorimman jäsenen ikämittariin kilahti kolme kuukautta. Esikoisen vauva-ajoista juuri kolmen kuukauden iästä alkoivat aurinkoiset kevätpäivät, kenties semisti paremmin nukutut yöt ja sosialisoivat harrastukset. Noita kevään 2013 kuvia katsellessani syttyy rintaan joka kerta pieni onnellinen hyrinä - vitsi että silloin oli kivaa: Aurinkoa, hymyileviä vauvoja ja paljon leppoisaa tekemistä.

Isosiskoaan jo uskollisesti katseellaan hartaana seuraava nuorimmainen on kunnostautunut nukkumisosastolla syntymästään asti paremmin ja nukkua hurautti reilun kahden kuukauden iässä ennätykselliset seitsemän tuntia heräämättä. Noin kuukauden iästä asti ollaankin menty aika tasaisella kahdella heräämisellä per yö, ja tällöinkin heräämiset tapahtuvat joskus puolen neljän jälkeen aamuyöstä. Lisäksi tyyppi posottelee myös päivisin kahdet 2-3 tunnin päiväunet! (En ole ihan varma, kannaittaisiko tätä sanoa ääneen).

Kolmessa kuukaudessa on kuitenkin tapahtunut hurjasti muutoksia. Kannoin synnäriltä kotiin vauvan, joka oli, no vauva. Ja olihan se rakas alusta asti. Mutta vasta nyt, katsoessani tuota vieressä potkivaa ja hyrisevää pakkausta, alkaa väkisinkin hymyilyttää. Vakavakatseisesta pienestä vastasyntyneestä on vasta viimeisen kahden viikon aikana leipoutunut pikku neiti, joka leväyttää perheenjäsenille aurinkoisen hymyn kasvoilleen aina hereillä ollessaan, jaksaa tuijottaa tolkuttoman kauan tohkeissaan lelukaaressa roikkuvia leluja ja testailee ihmeissään minkälaisia ääniä saa suustaan kuulumaan. Nämä onnellisuutta synnyttävät faktat toimivat miellyttävänä vastapainona niille hetkille, kun ruuhkabussissa matkustaessa vaunuista alkaa kuulua käskevä nälkäitku ja esikoinen vetää volttia bussin penkillä ja kieltäytyy istumasta alas.   Kevät, otamme sinut vastaan hymyillen!

***

Kuvien ottamisessa teknisiä ongelmia. Joko kohta kehitettäisiin kameroita, jotka ottavat automaattisesti kuvia aina niissä hetkissä, jolloin toivoisi että itsellä olisi se aparaatti jossain kätevästi lähellä?

Neljä sujahtelevaa kieltä

Lauantaiaamu. Esikoinen herää vasta puoli yhdeksän (!!), sitä seuraa laiska makoilu sängyssä ja yhteinen aamupala.

Minä paistan kananmunia ja selitän S:lle suomeksi Lucian päivän juhlasta, joka on ilmeisen suuri tapahtuma ruotsalaisittain. Kehotan häntä kysymään, jos ruotsalainen luokkakaveri voisi viedä hänet katsomaan Lucian päivän kulkuetta pääkirkkoon, S kun on ainoa meistä joka on enää Ruotsissa tuohon aikaan.

Samaan aikaan S muovailee tytön kanssa taikataikinasta eilen käytetyillä piparkakkumuoteilla jääkarhuja ja rekka-autoja. Hän opettaa tytölle nimiä twin kielellä ja tämä toistelee niitä innoissaan. Kun S yrittää auttaa tyttöä irrottamaan muovailuvahaa alustalta, tämä huutaa kiivaasti "NEJ!"

Aamupalan jälkeen tyttö laittaa soivan lastenlaulukirjan päälle ja huoneen täyttää hämä-hämä-häkin melodia. S innostuu kääntämään laulun sanoja lonkalta twin kielelle ja rallattaa hämähäkkilaulun jälkeen ulkomuistista vielä hyvinkin sujuvasti laulun viidestä pienestä ankasta. Kohta melodiat muuttuvat vähemmän tutuiksi, enkä enää pysy mukana välitulkkaamisessa: "Siinä on semmoinen kirppu (mikä on se onkaan englanniksi) ja sitten se haluaisi olla voimakas... No tämä laulu on vanha ja siinä taitaa olla joku hevonen." Jätän S:n ja tytön hymisemään melodioita keskenään. Kohta kuulenkin, että tyttö laulaa tuiki tuiki tähtöstä - englanniksi.

***

Ruotsiin muuton jälkeen monikielisyytemme kodin seinien sisäpuolella on konkretisoitunut tytölle selkeästi. Enää ei ole vaan 'daddyn kieltä' ja nimeltä mainitsematonta suomen kieltä, jota puhutaan kaikkien muiden kanssa. Tyttö osaa nyt kertoa, että daddyn kanssa puhutaan twitä, äidin kanssa suomea ja K:n (kaveri) kanssa ruotsia.

Me taas panostamme suomen kieleen S:n kielitaidon säilymiseksi, samalla kun itse harjoitan suurella vimmalla ruotsin kieltäni kaikkialla kodin ulkopuolella. Tytön ollessa suomenkielisessä päiväkotiryhmässä (joka tosin on muuttumassa kaksikieliseksi vuodenvaihteen jälkeen), osaa hän sanoa ruotsiksi vain muutamia irtonaisia sanoja (ett, två, tre, hejdå, titta, tack). Toisin kuin kuukausi sitten, nyt ruotsin kieli tuntuu myös tytön osalta tarpeelliselta. Tällä hetkellä hän saa ruotsin kielen kielikylpyä vain avoimessa päiväkodissa ja yhden ruotsia puhuvan ystävän kautta. Saa nähdä, kuinka nopeasti tyttö omaksuu kielen ympäriltään ja josko päiväkotiryhmän kaksikielistyminen vaikuttaa tähän merkittävästi.

Twin kieltä hän tuntuu ymmärtävän sujuvasti (nyt hän ymmärtää jo paljon sellaista, mitä minä en ymmärrä), mutta puhuu vielä melko vähän. S:llä on kuitenkin vahva usko siihen, että kielitaito voisi kehittyä ihan aktiiviseksi puheeksikin. Se vaatii vain aktiivista panostusta! Itse uskon esimerkiksi kirjojen lukemisen oppimateriaalina ja yritänkin lempeästi opettaa tätä tapaa myös S:lle, jonka lapsuudessa tai aikuisuudessakaan ei ole paljon kertomakirjallisuutta esiintynyt.

***

Muutin Ruotsiin lukion ruotsin kielen taidoilla 'tyydyttävä', joka tarkoittaa sitä että kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa C:n ihan siitä hyvästä, ettei puhuttua kielitaitoa testattu. Ammattikorkeakoulun alussa ruotsin kielen tasotestissä sain tulokseksi 51/100, joka tarkoitti että sain juuri ja juuri osallistua ruotsin kielen kurssille ilman kertauskurssia pohjana. Kyseiselle ruotsin kielen kurssille valmistelin äitini avustuksella lyhyen puheen, joka meni ihan sujuvasti paperilta luettuna. Opettajan esittämiin lisäkysymyksiin en kuitenkaan saanut kieltäni taipumaan. Työskennellessäni vaalivirkailijana joitain vuosia sitten sain todeta kehnon spontaanin kielitaitoni siitä, etten kyennyt muodostamaan minkäänlaista lausetta ruotsinkieltä puhuvalla äänestäjälle - en yhtään minkäänlaista. Siinä missä ystäväni heittelevät ilmoille ruotsinkielisiä fraaseja keskustelun yhteydessä, minä en siihen ole pystynyt.

Reilun kahden kuukauden Ruotsissa asumisen jälkeen pystyn nyt ensimmäistä kertaa oikeasti ilmaisemaan itseäni ruotsiksi. Melko pienellä sanavarastolla tosin ja usein kovinkin takellellen - saatan hyvinkin sanoa 'eller' kun tarkoitus on sanoa 'och', koska kielitaito ei ole sellaisella tasolla että kyseiset virheet karsiutuisivat pois automaattisesti. Mutta ilmaisen kuitenkin - ja tärkeintä kaikista: Minua ei haittaa yhtään vaikka puheessa olisi virheitä! Jostain syystä perisuomalainen kunnianhimoinen perfektionismi kielen puhumisen suhteen ei ole yltänyt kohdallani ruotsin kieleen asti (asia, joka esti minua oppimasta twin kieltä Ghanassa asuessani). En minä niitä fraaseja kyllä vieläkään osaa ilmoille sen kummemmin heitellä.

"Du är jätte duktig!", sanovat kaikki. Ja se on ruotsalaisissa aika ihanaa: He puhuvat minulle ruotsia ja kannustavat minuakin näin puhumaan ruotsia - enkä siis ole puhunut paljoakaan englantia täällä ollessani. Hurraa! Joka kolmantena päivänä tuntuu jo siltä, että kieli tulee pikkuhiljaa jostain selkärangasta ja lauseet tulevat suusta selkeinä ja kokonaisina (kahtena muuna päivänä tilanne voi tosin olla ihan toinen). Ystäväni J, jolle olen ainoana puhunut englantia tutustumisestamme asti (kuukauden takainen sosiaalinen tyhjiö vaati ystävää, jota en kyennyt saamaan vielä ruotsin kielellä), vaihtoi kielen kanssani ruotsiksi tällä viikolla ja olemme onnistuneesti jatkaneet ystävyyttämme ruotsin kielellä jo parinkin iltamenon ajan. Toinen hurraa!

***

Lapsena toiveenani oli olla kaksikielinen. Nyt nelihenkisessä perheessämme sujahtelee neljää kieltä.

Nyt meni hermot ja äskenkin

"Ei me sitten kyllä voida mitään iltasatuakaan lukea, jollet syö ensin tätä iltapalaa."
"Kiitos paljon, nyt annat tänne sen appelsiinin, se ei ole jalkapallo."
"Selvä, lähde sitten ilman kenkiä ulos!"
"Ala tulla nyt!"
"Tämä paikka menee kiinni nyt, ei me voida tänne jäädä. Jäätkö sä ihan yksin tänne pimeään?"
"Ole hyvä ja tule alas sieltä."
"NYT lopeta!"

Mietin tänään päivällä, että olisi ehkä aiheellista nauhoittaa meidän arkea hetken aikaa. Samalla huokaisin S:lle, ettei tällä hetkellä taida olla kovinkaan montaa hetkeä päivässä, jolloin ei jostain asiasta taisteltaisi. Vaatteiden päälle saaminen on kuin Mount Everestille kiipeämisen arvoinen suoritus, ainakin jos sen saa tehtyä ilman lopullista hermojen menetystä ennen ulkovaatteita. Pikkulinnun annoksia aina syönyt lapsi on vetänyt syömisen minimalisuuden äärimmäisyyksiin ja näyttää pärjäävän hermostuttavan hyvin ilman tankkauksia tuntikausia. Hampaiden harjauksen aikana toivoisin yleensä olevani jossain muualla. Lähdöt paikasta kuin paikasta päättyvät melko usein jonkin sortin konfliktiin ja siirtymisen paikasta A paikkaan B kestävät yhden sortin ikuisuuden. Onneksi lähialueellamme ei ole ollenkaan autoteitä, joten voin antaa mukulan rauhassa maleksia 50m perässämme ja spurtata meidät kiinni aina aika ajoin. Huh.

Esikoisen tahto ja uhma ja kaikki sen muodot ovat saavuttaneet huippunsa viime viikkojen aikana. Voisi kai ajatella, että se nyt sitten testaa niitä meidän rakkauden rajoja ja riittävyyttä uuden perheenjäsenen myllerrettyä talouden dynamiikan. Jos kyseessä on testi, pelkään pahoin että ainakin puolet kerroista on mennyt mulla ihan failure-meiningillä. Lattialle heittäytyminen, kirkuminen ja itkupotkuraivarit menevät vielä melkoisella buddhan rauhallisuudella, mutta käämit käryää sitäkin helpomminen ilkamoivaan virnuiluun ja tahalleen ärsyttämiseen. Anteeksi on tullut pyydettyä useampaankin otteeseen silloin kun olen unohtanut, että minun pitäisi olla se aikuinen ja pysyä tilanteen yläpuolella. Huh toisen kerran.

Kun on taas raahannut eteisen lattialle kiemurtelevan mytyn kierreportaita pitkin toiseen kerrokseen ja vetänyt oven kiinni etteivät naapurit häiriinny, mietin taas hetken että miksi pienen ihmisen kasvamisen pitää olla näin helvetin vaikeaa.

Hyvänä asiana mainittakoon, että kaiken sortin reagoinnit ja kipuilut kohdistuvat yhä vain ja ainoastaan minuun ja S:ään - pikkusisko saa sitä vastoin senkin edestä rakkautta. Tyttö suukottaa ja halailee pikkusiskoa harva se hetki, kiikuttaa mielellään harsoa, pyyhkeitä ja vaippoja pyydettäessä ja haluaisi loputtoman usein pitää siskoa sylissään. Edellisiltana iltasatuhetki päättyi lohduttomaan itkuun, kun pikkusisko ei saanutkaan jäädä valojen sammuttamisen jälkeen nukkumaan hänen viereensä.

Peukut siis sille, ja niille hetkille päivässä kun kaikki sujuu hyvin ja meillä nauretaan ja tehdään kivoja juttuja yhdessä. Hermot menee huomennakin, tiedän minä sen. Mutta ehkä me selvitään siitäkin.

Ihana isosisko

Raskauden edetessä hellyysaallot esikoista kohtaan lisääntyivät ekspotentiaalisesti: Ai vitsi se on reipas, iso, taitava, kaunis ja ihan rakas.

Maanantaiaamuna se saapui S:n kanssa sairaalaan ihan ujona ja kurkkasi jännittyneenä uutta siskoa. Sitä, joka on ollut siellä äitin mahassa (ja aika usein kuulemma omassakin). Ensimmäisen viikon aikana sisko on saanut huomiota ajoittain, mutta usein saanut myös olla ihan omassa rauhassaan.

Mielenpurkauksiakin on toki ollut. Viime päivinä on yleistynyt huutona kuuluva "Minä haluan katsoa Nalle Puhia / tuon lelun kaupasta / tuon pullan kaupasta" siinä missä ennen kuului pyyntö. Myös tarve saada huomiota ja saada tehdä samoja asioita kuin sisko (tulla kannetuksi peittoon käärittynä, istua vaunuissa) on ihan ilmeinen. Yleisesti ottaen tyttö saa kuitenkin sympatiani: Muutto uuteen paikkaan, päiväkodin ja kavereiden jättäminen, uusi kieli ympärillä ja lisäksi ihan uuden perheenjäsenen saapuminen arkeen kuittaavat aika monta itkupotkuraivaria ja harmituksen hetkeä. Aika monesti tekee mieli vain ottaa toinen syliin ja heijata hiljaiseksi. Onneksi aika monesti se syli kelpaakin vaihtoehtona ihan heti. Ja onneksi se ei ole siihen liian iso vielä pitkään aikaan.

Ruotsiin muutosta on tänään kulunut kuukausi. Sinä aikana luonamme asuivat ensin viikon ajan ystäväpariskunta lapsensa kanssa, jonka jälkeen ehdimme testailla paikallista arkea kolmestaan reilun kahden viikon ajan. Olemme ehtineet tutustua suomalaiseen päiväkotiin, viettää aikaa avoimessa päiväkodissa, käydä kolmessa eri kirjastossa, kartoittaa alueen puistovaihtoehdot, käydä leikkimässä ja laulamassa paikallisella ruotsinsuomalaisella seurakunnalla, tutustua uuteen kaveriperheeseen, shoppailla ja luuhailla kaupungilla. Minä aloitin käynnit kielikahvilassa ja ehdin kirjoittaa kalenteriin myös neulontakahvilan aikataulun.

Sitten saapui sisko, jonka mukana myös äitini sisko ja hänen miehensä. Olohuone muuttui vierashuoneeksi ja heidän autostaan tyhjentyi huoneemme lattialla puolet muuttokuormastamme: talvivaatteita, vauvan tarvikkeita ja tytön leluja. Siskon syntymän lisäksi siis viikkoa täplittivät käynnit kirpputoreilla ja nettikirpputorien selaaminen lisäsäilytysratkaisujen löytämiseksi.

Tänään apujoukot pakkasivat autonsa ja suuntasivat kohti Silja Linen satamaa ja minä moppasin lattiat ja tein taas olohuoneesta olohuoneen. Ensimmäinen oikea ilta nelihenkisenä perheenä on takana ja sisko ja sen isosisko tuhisevat rauhallisesti. On aika avata Netflix, päivittää blogi, syödä suklaata ja katsoa eteenpäin: Nyt alkaa taas se arki. Aika ihanaa!

Työmatkapyöräilyä

Työmatkani on melko lyhyt ja kuljen sen pyörällä. Matkaan kuluu tämän hetkisellä rauhallisella tahdillani 15-20 minuuttia. Viereiseltä kadulta maastopyörällä polkeva työkaveri suorittaa matkan kymmenessä minuutissa. Itse poljen selkä suorassa villaneulekuvioidulla pyörälläni, kirkkaan pinkki kypärä päässä, lastenistuin takapakkarilla rymisten. Matka on juuri niin pitkä, että ajatuksia ehtii kertyä, ja juuri niin lyhyt, ettei pyörämatkaan tarvitse erikseen varata omaa urheiluvaatetusta.

Viime aikoina arki on ollut sellaista menemistä, että ajattelun hetket ovat ihan tervetulleita.

Eräänä aamuna töihin polkiessa pohdin sitä, että meille tulee vauva. Siis neljäs ihminen tähän perheeseen! En usko, että olen huhtikuun jälkeen paljon asiaa miettinyt, vaikka maha on tasaista vauhtia kasvanutkin. Siinä se on mennyt sivussa, faktana johon ei ole tullut paljon pysähdyttyä muuta kuin pintapuolisissa keskusteluissa milloin kenenkin kanssa: Onkohan esikoinen mustasukkainen? Minkälaiset vaunut sitä ostaisi? Minkähän ihmeen sille keksisi nimeksi?
Tuona aamuna kuitenkin pohdin, 15 tuulen tuivertamaa minuuttia: Meille tulee ihan oikeasti vauva.

Toisena aamuna pohdin tätä nykyistä lasta. Miten se on reipas ja miten sen kanssa on niin kiva mennä ja tehdä asioita - siitäkin huolimatta, että viime aikoina sillä on ollut tapana lähteä juoksemaan karkuun minua, ihan näin niinkuin muuten vaan, keskellä kaupunkia tai parkkipaikkaa. Päiväkodissa se kertoo kavereille, että "me mennään Ruotsiin!" ja että "minulle tulee sisko!", ymmärtämättä tuon taivaallista siitä, mitä ne asiat tarkoittavat. Seuraavan kahden viikon aikana tapahtuukin vielä niin hurjan paljon: S lentää Ruotsiin edeltä huomenaamulla, me muutamme viikonloppuna kahden ystäväni kimppakämppään sohvapaikoille, viikon päästä lennämme lentokoneella vanhempieni luo viikonlopuksi, ja sitten lähdetään ystäväperheen kera sinne Ruotsiin - laivalla. Yhtälössä on vain liian monta henkilöä, kulkuvälinettä ja tapahtumaa - lapsi on kerrassaan sekaisin. Illalla olemme siis päättäneet hyvän yön toivotukset lähinnä siihen tietoon, kuka hänet herättää aamulla ja mennäänkö päiväkotiin vai ei. Eräänä iltana tuijotin jo nukahtanutta tyttöä, joka oli viimeisiksi sanoikseen vielä kysynyt, että missä se hänen oma peittonsa on (pakattu) ja tunsin niin suurta tarvetta luoda turvallinen ympäristö tuolle pienelle ihmiselle, etten voinutkaan enää lähteä vaan kiepahdin viereen nukkumaan.

Pakkaaminen ja siihen liittyvä järjestely ovat täyttäneet arkipäivät viimeisen kuukauden ajan, ja noiden asioiden pohtimiseen olen pyhittänyt useammankin pyörämatkan. Pakatessa on tullut mieleen ajatus jos toinenkin - kierrättämisestä, materian omistamisesta ja siitä, ettei sitä omista. Mikä on tärkeää ja mikä ei, minkä voisin antaa pois ja mitä en. Olen pohtinut sitä, miten valtavasti tavaraa ympärillämme arjessa koko ajan on ja kuinka vähää me loppujen lopuksi ihan oikeasti tarvitsemme. Median tuodessa silmien eteen tarinoita merten yli saapuvista turvapaikanhakijoista, ajatukset kiertyvät yhä enemmän siihen, mikä elämässä on tärkeää. Jos ottaisin viisi asiaa kotoani, mitkä ne olisivat?

Tänään oli pitkän lämpimän jakson jälkeen hieman sateisempi päivä. Sen kunniaksi säästin nahkaisia kenkiäni ja vedin jalkaan kumisaappaat. Ihan liian kuumat vielä, mutta niin kivan näköiset! Kotiin tullessa asfaltilla lojui jo keltaisia lehtiä. Tuntui, että nyt se lähtölaskenta alkaa.

Lapsi ja koirat

Tytön ensimmäinen sana oli 'koira'.

Sitä oli hyvä harjoitella lähes missä tahansa, koska koiria tuli vastaan rappukäytävässä, kaupan pihassa ja jalkakäytävällä. 'KOIRA!", kiljaisi lapsi aina kyseisen eläimen nähdessään.

Naapurissa asui tuolloin lasta kolme kertaa isompi koira, johon lähempi tutustuminen jätti lapseen kuitenkin jonkinasteisen koira-arkuuden, koira kun tuli innoissaan päälle enkä minä osannut, eikä omistaja kai halunnut sitä kieltää. Tilanne oli aina vähän sama kuin silloin, kun toinen lapsi tökkii omaa lasta tikulla silmään ja yrität kiltisti sanoa lapselle että s*****na pistä nyt se tikku pois ollaanhan varovaisia näiden keppien kanssa ja vilkuilla ympärille, että missä perhanassa tuon mukelon oma äiti nyt viipyy. Yhteistyön pitää toimia saumattomasti: siinä missä toisen vanhemman pitää kieltää omaa mukeloon tekemästä jotain, pitää toisen vanhemman samalla muistuttaa omaa lastaan, että muistatko kun itsekin heiluit sen kepin kanssa ja osuit toista kaveria silmään, aijai.

Joten, vaikka päälle jyräävä koira ja hiljaa hymisevä omistaja ottivat päähän, pysyin vängälläkin omassa roolissani ja selitin lapselle miten koiraa lähestytään ja miten koira on vaan niin innoissaan ettei se oikein osaa tajuta että sinä olet vähän pienempi, ei koira mitään pahaa halua. Noin vuosi katastrofin ainesten kasaantumisen jälkeen lapsi uskaltautui heittämään koiralle palloa ja pelko oli selätetty.

Ensialun arkuus koiria kohtaan kuitenkin säilyi.

En siis ihmetellyt, kun astuimme tänään ystävän eteiseen ja tyttö piiloutui selkäni taakse pienen koiran viilettäessä luoksemme. Tiesin, että alkuarkuuden jälkeen innostui korvaisi pelon.

Olin oikeassa. Paitsi että lapsen ylitsevuotava hypersekoilu koiran suhteen oli jotain mitä ei voi kuvata pelkästään sanalla 'innostunut'. Jestas! 'Äiti, koira haistelee minun unilelua!', 'Äiti, saanko heittää palloa koiralle?'

Itse kuulun vahvasti siihen koulukuntaan, jonka mielestä kahden lapsen ei voi antaa ratkaista ristiriitojaan kahdestaan, koska heillä ei ole siihen vielä taitoja. Toisen läimäyttäminen leikkipaistinpannulla päähän kun ei ole niitä metodeja, joilla itse haluan lapseni ratkaisevan konfliktitilanteet. Sama pätee lapsen ja koiran kommunikoinnissa. Ei ole vaikea huomata, että koirien kanssa vähän aikaa viettänyt kaksivuotias ei tiedä, että hänen yli-innokas riehumisensa saa koiran välillä hämmentymään ja välillä riehaantumaan totaalisesti. Koira ei ymmärrä, miksi lapsi kirkuu, tulee kohti tai kohottaa käsiään.

Kypsään ikään ehtinyt koiraneiti kulutti leikkienergiansa loppuun 15 minuutissa, ja alkoi sen jälkeen kulkea pitkin keittiön pöydän alusia ja piiloutua ystäväni jalkojen väliin. 'Löysin sinut!', huusi yli-innokas kaksivuotias kyykistyessään parvekkeen nurkkaan, jossa koira istui korvat luimussa.

Huh.

Koira on nyt oikeasti vähän väsynyt, koiran pitää vähän levätä. Katso, koira ei jaksa edes hakea sitä palloa enää, nyt annetaan koiran olla vähän aikaa ihan yksin. 

Kun kolmen tunnin päästä oli aika suunnata kohti bussipysäkkiä, kieltäytyi lapsi lähtemästä. Hän halusi jäädä koiran kotiin, eikä pukemisideaa otettu mitenkään kovin positiivisesti vastaan. Matkaan päästiin ilman itkupotkuraivareita, koska ystäväni lähti ystävällisesti saattamaan meitä koiran kanssa bussipysäkille.

Kävelymatkalla ylienerginen koirahypertys ja sen aiheuttama ylivirittyneisyys, tai kenties ihan joku muu, johtivat siihen että koko lapsi muksahti nurin ja väsymys sai vallan. Bussissa hän nukahti muutaman minuutin kuluttua tankattuaan vettä ja banaanin.

Ja katsellessani matkan aikana tuota nukkuvaa rakasta, mietin että miten vähän sitä käsittää, miten suuri vastuu itselle on annettu. Että koirien kanssa oleminen on oikeasti aika yksi tosi pieni osa sitä valtavaa kasvatusvastuuta joka ihmiselle on annettu pienen lapsen muodossa. Ei sitä edes uskalla ajatella. Mutta jos se nyt kuitenkin oppisi edes koirien kanssa toimimaan jotenkin siivosti, varomaan vieraita ja käyttäytymään rauhallisesti kättä ojentaessaan, lupaa kysyttyään.

Kuvan lapsi liittyy tapaukseen.

Mielensäpahoittaja

Ovi pamahtaa mielenosoituksellisesti kiinni.

Sanoin jotain väärää.

Huoneeseen mennessä kaksi ja puolivuotias istuu yleensä sohvalla puolimakaavassa asennossa, kädet puuskassa ja kulmat kurtussa, alahuuli törröttäen.

"Minua haamittaa."

Meillä asuu pieni mielensäpahoittaja. Riittää että ruoka ei ole mieluista, tai että pyydän ihan normaalilla äänensävyllä olemaan sorkkimatta pistorasiaa saksien kärjillä. Mökötysmuudi ei katso paikkaa; se tulee kolmevuotiaan kaverin synttäreillä, jossa ei saa ensimmäisenä kokeilla avattuja lahjoja, vappujuhlissa isossa teatterisalissa tai sukulaisten luona, jossa voi kiivetä mieltä osoittamaan piiloon yläkerran ylimmälle rappuselle.

Sen suuremmin psykologiaa lukematta tai lastenkasvatukseen perehtymättä jätän tilanteesta riippuen käytöksen huomiotta tai menen hetken päästä perästä. Vähän niinkuin mututuntumalla. Ei kai sitä oikein kannata kannustaakaan, mutta aina kuitenkin yritän kysellä että mikä harmittaa ja miksi.

2-vuotiaan sanavarastolla vastaukset ovat vielä sitä luokkaa, ettei niistä ihan loogisia aina saa, mutta aika monesti pienten keskustelujen ja muihin asioihin huomion kiinnittämisen jälkeen sitä tullaankin sitten sinne ruokapöytään istumaan.

Puoli vuotta sitten konfliktitilanteessa lapsi heittäytyi x-asentoon lattialle ja kirkui. Jokohan se seuraavan puolen vuoden kuluttua vaikka kirjottaisi tunteensa paperille ja toisi omia näkemyksiään esiin konkreettisin esimerkein? Vaikka? Ehkä? Joo?