Neljä sujahtelevaa kieltä

Lauantaiaamu. Esikoinen herää vasta puoli yhdeksän (!!), sitä seuraa laiska makoilu sängyssä ja yhteinen aamupala.

Minä paistan kananmunia ja selitän S:lle suomeksi Lucian päivän juhlasta, joka on ilmeisen suuri tapahtuma ruotsalaisittain. Kehotan häntä kysymään, jos ruotsalainen luokkakaveri voisi viedä hänet katsomaan Lucian päivän kulkuetta pääkirkkoon, S kun on ainoa meistä joka on enää Ruotsissa tuohon aikaan.

Samaan aikaan S muovailee tytön kanssa taikataikinasta eilen käytetyillä piparkakkumuoteilla jääkarhuja ja rekka-autoja. Hän opettaa tytölle nimiä twin kielellä ja tämä toistelee niitä innoissaan. Kun S yrittää auttaa tyttöä irrottamaan muovailuvahaa alustalta, tämä huutaa kiivaasti "NEJ!"

Aamupalan jälkeen tyttö laittaa soivan lastenlaulukirjan päälle ja huoneen täyttää hämä-hämä-häkin melodia. S innostuu kääntämään laulun sanoja lonkalta twin kielelle ja rallattaa hämähäkkilaulun jälkeen ulkomuistista vielä hyvinkin sujuvasti laulun viidestä pienestä ankasta. Kohta melodiat muuttuvat vähemmän tutuiksi, enkä enää pysy mukana välitulkkaamisessa: "Siinä on semmoinen kirppu (mikä on se onkaan englanniksi) ja sitten se haluaisi olla voimakas... No tämä laulu on vanha ja siinä taitaa olla joku hevonen." Jätän S:n ja tytön hymisemään melodioita keskenään. Kohta kuulenkin, että tyttö laulaa tuiki tuiki tähtöstä - englanniksi.

***

Ruotsiin muuton jälkeen monikielisyytemme kodin seinien sisäpuolella on konkretisoitunut tytölle selkeästi. Enää ei ole vaan 'daddyn kieltä' ja nimeltä mainitsematonta suomen kieltä, jota puhutaan kaikkien muiden kanssa. Tyttö osaa nyt kertoa, että daddyn kanssa puhutaan twitä, äidin kanssa suomea ja K:n (kaveri) kanssa ruotsia.

Me taas panostamme suomen kieleen S:n kielitaidon säilymiseksi, samalla kun itse harjoitan suurella vimmalla ruotsin kieltäni kaikkialla kodin ulkopuolella. Tytön ollessa suomenkielisessä päiväkotiryhmässä (joka tosin on muuttumassa kaksikieliseksi vuodenvaihteen jälkeen), osaa hän sanoa ruotsiksi vain muutamia irtonaisia sanoja (ett, två, tre, hejdå, titta, tack). Toisin kuin kuukausi sitten, nyt ruotsin kieli tuntuu myös tytön osalta tarpeelliselta. Tällä hetkellä hän saa ruotsin kielen kielikylpyä vain avoimessa päiväkodissa ja yhden ruotsia puhuvan ystävän kautta. Saa nähdä, kuinka nopeasti tyttö omaksuu kielen ympäriltään ja josko päiväkotiryhmän kaksikielistyminen vaikuttaa tähän merkittävästi.

Twin kieltä hän tuntuu ymmärtävän sujuvasti (nyt hän ymmärtää jo paljon sellaista, mitä minä en ymmärrä), mutta puhuu vielä melko vähän. S:llä on kuitenkin vahva usko siihen, että kielitaito voisi kehittyä ihan aktiiviseksi puheeksikin. Se vaatii vain aktiivista panostusta! Itse uskon esimerkiksi kirjojen lukemisen oppimateriaalina ja yritänkin lempeästi opettaa tätä tapaa myös S:lle, jonka lapsuudessa tai aikuisuudessakaan ei ole paljon kertomakirjallisuutta esiintynyt.

***

Muutin Ruotsiin lukion ruotsin kielen taidoilla 'tyydyttävä', joka tarkoittaa sitä että kirjoitin ylioppilaskirjoituksissa C:n ihan siitä hyvästä, ettei puhuttua kielitaitoa testattu. Ammattikorkeakoulun alussa ruotsin kielen tasotestissä sain tulokseksi 51/100, joka tarkoitti että sain juuri ja juuri osallistua ruotsin kielen kurssille ilman kertauskurssia pohjana. Kyseiselle ruotsin kielen kurssille valmistelin äitini avustuksella lyhyen puheen, joka meni ihan sujuvasti paperilta luettuna. Opettajan esittämiin lisäkysymyksiin en kuitenkaan saanut kieltäni taipumaan. Työskennellessäni vaalivirkailijana joitain vuosia sitten sain todeta kehnon spontaanin kielitaitoni siitä, etten kyennyt muodostamaan minkäänlaista lausetta ruotsinkieltä puhuvalla äänestäjälle - en yhtään minkäänlaista. Siinä missä ystäväni heittelevät ilmoille ruotsinkielisiä fraaseja keskustelun yhteydessä, minä en siihen ole pystynyt.

Reilun kahden kuukauden Ruotsissa asumisen jälkeen pystyn nyt ensimmäistä kertaa oikeasti ilmaisemaan itseäni ruotsiksi. Melko pienellä sanavarastolla tosin ja usein kovinkin takellellen - saatan hyvinkin sanoa 'eller' kun tarkoitus on sanoa 'och', koska kielitaito ei ole sellaisella tasolla että kyseiset virheet karsiutuisivat pois automaattisesti. Mutta ilmaisen kuitenkin - ja tärkeintä kaikista: Minua ei haittaa yhtään vaikka puheessa olisi virheitä! Jostain syystä perisuomalainen kunnianhimoinen perfektionismi kielen puhumisen suhteen ei ole yltänyt kohdallani ruotsin kieleen asti (asia, joka esti minua oppimasta twin kieltä Ghanassa asuessani). En minä niitä fraaseja kyllä vieläkään osaa ilmoille sen kummemmin heitellä.

"Du är jätte duktig!", sanovat kaikki. Ja se on ruotsalaisissa aika ihanaa: He puhuvat minulle ruotsia ja kannustavat minuakin näin puhumaan ruotsia - enkä siis ole puhunut paljoakaan englantia täällä ollessani. Hurraa! Joka kolmantena päivänä tuntuu jo siltä, että kieli tulee pikkuhiljaa jostain selkärangasta ja lauseet tulevat suusta selkeinä ja kokonaisina (kahtena muuna päivänä tilanne voi tosin olla ihan toinen). Ystäväni J, jolle olen ainoana puhunut englantia tutustumisestamme asti (kuukauden takainen sosiaalinen tyhjiö vaati ystävää, jota en kyennyt saamaan vielä ruotsin kielellä), vaihtoi kielen kanssani ruotsiksi tällä viikolla ja olemme onnistuneesti jatkaneet ystävyyttämme ruotsin kielellä jo parinkin iltamenon ajan. Toinen hurraa!

***

Lapsena toiveenani oli olla kaksikielinen. Nyt nelihenkisessä perheessämme sujahtelee neljää kieltä.

Kotiutumista

Yllättäen huomaan, että kolmen hengen kuplamme, jossa elimme Ruotsiin saapumisen ensimmäiset viikot, on puhjennut.

Aamulla päiväkodille kävellessä tuttu syyrialainen nainen huutaa huomenet ohi pyöräillessään.

Kauppareissun varrella S:n koulukaveri pyöräilee ohi ja pysähtyy vaihtamaan kuulumisia.

Leikkipuistoilun lomassa soittaa ystävä, joka ehdottaa kahvilatreffejä seuraavalle päivälle.

Avoimen päiväkodin henkilökunta tervehtii nimeltä, kyselee miten esikoisen syntymäpäiväjuhlat sujuivat ja kysyvät, joko olen ilmoittautunut vanhempien omaan pikkujouluiltaan. "Etunimi riittää", sanoo työntekijä kun kirjoitan nimeäni osallistujalistaan, "tiedämme kyllä kuka se on."

Päiväkodilla lastentarhanopettaja lupaa tuoda meille ensi viikolla luumuhilloa omista varastoistaan, jotta voimme opettaa uusille ruotsalaisille ystäville joulutorttujen tekoa.

Ne uudet ruotsalaiset ystävät ehdottavat myös, että tekisimme yhdessä lasten kanssa piparkakkuja. Heidän kanssaan käydään myös katsomassa nukketeatteria, viedään lapset leikkipuistoon ja syödään pannukakkuja lauantain kunniaksi. 3,5-vuotias K kertoo aikovansa opettaa tytölle ruotsia. Hänen äitinsä tarttuu olkapäähäni leikkipuiston reunalla ja sanoo, "ette te voi kyllä mihinkään täältä muuttaa."

***

Arki on suhteellisen ennalta-arvattavaa ja lapsilähtöisä, mutta kovin kotoisaa ja mukavaa. Ihmisistähän se on kiinni. Asunto on yhä vain ajoittain kotoisa ja useimmiten vähän epäkotoisa, kaupunki on kiva muttei mitenkään sen erityisempi. Ihmiset sen tekevät. Tarvitaan hymyileviä naapureita, ruotsin kielen puhumisessa kannustavia tuttavia ja sen lisäksi vielä ihmisiä, jotka ottavat sinut omakseen. Sellaisia, jotka tuovat synnytyssairaalaan kassillisen vauvanvaatteita ja turvakaukalon jotta pääsemme kotiin, sellaisia jotka väsymättä tulevat työntekijänkin roolissa juttelemaan, neuvomaan ja helpottamaan kotiutumisessa. Ja sellaisia, jotka tuntuvat tosiystäviltä jo päivän tuntemisen jälkeen. Niitä, joiden kanssa voi heti puhua ihan oikeasta asioista. Miten onnekas sitä onkaan, että tästä kaupungista ja tästä kaupunginosasta on vain parin kuukauden saapumisen jälkeen löytynyt tuo kaikki.

Enkä voi olla ajattelematta, että ihmisistä se on kiinni ihan jokaisessa kotoutumisessa ja kotiutumisessa, ei paljoa muusta. Yhdenkin ihmisen pienellä eleellä voi olla ihan valtavan iso merkitys ihmiselle, joka elää vastoin tahtoaan siinä omassa kuplassaan.

Ajattomuuden aikavyöhykkeellä

Muuttoapuna ollut ystäväpariskunta starttaa autonsa torstaiaamuna. Lapsi itkee lohduttomana, eikä voi ymmärtää miksi hänen turvatuolinsa on kannettu autosta tien penkalle. S on koulussa. Palaamme sisälle, makoilemme pitkään sängyllä. Luen tytölle kirjoja, ruotsinkielisiä, jotka käännän lukiessani suomeksi. Hyppään yli ne kohdat joita en ymmärrä tai sitten keksin jotain omaa. Tuntuu, että olemme yksin koko maailmassa. Tai koko Ruotsissa.

Seuraavina päivinä hassu joutenolon tunne jatkuu. Kellumme aikavyöhykkeellä, jota ei ole olemassa: syömme yhdessä koko perheen voimin aamiaista, lounasta ja iltapalaa, kaikki saman pöydän ääressä. Tyttö nukahtaa pitkästä aikaa useampana päivänä päiväunille, minäkin nukahdan, uuvahdan kesken päivää. Spontaani nukahtaminen tuntuu hyvältä!

Isoja tiskejä ei kerry, koska astioita ei ole paljoa ja ne ehtii pestä heti syömisen jälkeen. Sotkuakaan ei oikein synny, kun tavaroita on mukana vain välttämätön.

Annamme sulle työrauhan ja lähdemme vähän ulos, selitän S:lle kun vedämme kenkiä jalkaan.
S naurahtaa, itsesi takia se sinä kyllä lähdet! 

Se on kyllä ihan totta. Vaellamme tytön kanssa lähialueiden pitkiä kiemuraisia pyöräteitä ristiin rastiin, koluamme lähikaupan hyllyjä läpi ihan huvikseen ja teemme usean tunnin retkiä jollekin kirpputorille tai siihen isoon markettiin. Pysähdymme leikkipuistoissa ja talojen sisäpihoilla testaamassa liukumäkiä ja vaellamme läpi idyllisten omakotitaloalueiden. Katujen nimet ovat sellaisia kuin 'Omenakuja', 'Luumukuja' ja 'Päärynäkuja'. Tiirailen talojen pihoille, ja koitan löytää katujen nimiin sopivia hedelmäpuita. Ohi ajavan auton kuljettaja vilkuttaa ohi ajaessaan. Testaan taktiikkaa ja vilkutan itse autotallissa puuhastelevalle miehelle. Tämä heilauttaa iloisesti kättään takaisin ja huutaa tervehdyksen.

Kahtena päivänä olemme lähteneet tytön kanssa lorvimaan kaupungille; kolunneet kirpputoreja ja kiertäneet ihan normaaleja kauppoja, ihan huvikseen. Olen toki juttuja ostanutkin, sisustanut postikorteilla ja lahjapaperista leikatuilla julisteilla vessan seiniä ja täydentänyt astiakaappia, mutta lähinnä kauppoja olen vain kiertänyt. Katsellut hintoja, kuoseja, kuvioita.

Sunnuntai-iltapäivänä osuimme kirjaston eteen ja totesin sen olevan auki. Kirjastokortti irtosi suomalaisella ajokortilla ja lähtiessämme vingutimme kortille ison läjän suomenkielisiä romaaneja ja lastenkirjoja. Subwayn myyjä ojentaa tytölle tiskin alta suklaakeksin ja pillimehun ilman maksua, ulkona paistaa aurinko ihan niin kuin keskikesällä. Kotiin tultua tyttö on nukahtanut rattaisiin, lähetän S:lle WhatsApp-viestin, 'pidä tauko, tule ulos, aurinko paistaa!' Istumme sisäpihalla, mietimme tulevaisuutta, tätä hetkeä ja sitä, mikä on takana.

Kaikki on hyvin samanlaista kuin Suomessa, mutta pienet erilaisuudet tekevät asioista mielenkiintoisia. Olen uskaltanut käyttää takeltelevaa ruotsin kieltäni rohkeasti, ja iloinnut siitä etteivät paikalliset vaihda englantiin heti, vaan jatkavat rohkaisevasti ruotsin kielellä. Huomenna suuntaan kohti paikallista kirkkoa, jossa järjestetään ruotsin kielikahvila - vakaana aikeenani valloittaa tämä kieli.

Ajattomuuden aallokon katkaisee neuvolan täti, joka toteasi tänä aamuna ensimmäisellä käynnillämme, että laskettuun aikaanhan on sitten enää vähän reilu kolme viikkoa. Oho! Pinnasänkyyn pitäisi hankkia patja. Ja jos kävisi niin, että lapsi päättäisi syntyä ennen laskettua aikaa, ei koko taloudesta löydy hänelle yhtään mitään - toinen muuttokuorma vauvanvaatteineen kun saapuu vasta kolmen viikon kuluttua. Pitäisiköhän ostaa vaikka yksi vaatesetti ja vähän vaippoja kaappiin, ihan niin kuin varmuuden vuoksi?

Mieli vielä matkalla

Ensimmäisenä aamuna Ruotsiin saapuminen jälkeen tajuan, etteivät Yle Areenan lasten ohjelmat näy tekijänoikeuksien takia lahden tällä puolella. Päässäni ehdin jo tulla siihen lopputulokseen, että tästä syystä lapsi A) unohtaa puolessa vuodessa suomen kielen B) jollei sitä, niin ainakin kaikki päiväkodissa opitut laulut. Mielialat heiluvat laidasta laitaan, eikä niistä oikein vielä taida saada otetta.

"Kysyin jo S:ltä, että oletko sinä aina tuollainen, et ole pysähtynyt viimeisen kahden päivän aikana kertaakaan!", toteaa muuttoapuna mukana tullut ghanalainen ystävämme, kun tulen pesutuvalta kantaen täyttä kassillista viikattuja puhtaita vaatteita.

Kyllähän minä muutenkin paljon puuhaan, mutta on todettava, että viimeisen kahden vuorokauden aikana on tullut vedettyä aika kierroksilla. Välillä olen kuitenkin pysähtynyt - 35 raskausviikkoa tuntuvat alavartalon lihasten kipeytymisenä ja puhtaana väsymyksenä, joka kaataa sänkyyn heti kun lapsen on saanut nukahtamaan.

Pää on vielä ihan yhtä sekaisin kuin koko asuntokin. Vaatekaappien puuttuessa vaatteet ovat yhä läjässä matkalaukussa. Ikeasta mukaan tarttunut palmu kököttää muovisessa ruukussaan tytön vaaleanpunaisen lasten sängyn vieressä. S on teipannut ikkunaan verhot, koska verhotangot eivät kuulu osaan kiinteää sisustusta. Nekin on jo ostettu, mutta väsymys vei mennessään viidensien verhojen silittämisen jälkeen ja makuuhuone jäi vielä odottamaan huomista.

Iltapalan yhteydessä luin kaksi paikallislehteä, vaikka täytyy myöntää että sanakirjaa en jaksanut hakea tuntemattomien sanojen kohdalla. Portaita alas kävellessä, kauppaan lähtiessä ja pyykkejä viikatessa päässä päälle kytkeytynyt ruotsin kielinen kanava kääntää kaiken tekemiseni ruotsiksi: kellehän tämän pääsisi kertomaan! Naapuri opastaa pesutuvan elektronisen varausjärjestelmän käyttämisessä ja kysyy sitten, milloin olemme muuttaneet. Viiton epätoivoisesti olkani taakse ja päädyn lopulta mutisemaan jotain yhdestä päivästä. Takaisin sisälle päästyä pitää heti tarkistaa mustaan aukkoon kadonnut sana: Igår. Ensi kerralla sitten.

Muutamia havaintoja:

Meidän Ruotsi-kokemuksenne on kansainvälinen. Pihapiiristämme löytyy ihmisiä varmasti jokaiselta mantereelta.

Taloyhtiössä jaetaan ilmaiseksi biojätebusseja, jonka lisäksi myös muoviastiat ja rasiat saa kierrätettyä suoraan kotipihalla.

Verhotankojen lisäksi kiinteästä sistustuksesta puuttuvat myös lavuaarien tulpat sekä vaatekaapit, ainakin tässä asunnossa.

Tyttö nukkui viime yönä ensimmäistä kertaa rauhallisesti läpi yön sitten moneen viikkoon. Olemme me sitten tulleet kotiin, vaikka kaaoksessa vielä elämmekin.

Työmatkapyöräilyä

Työmatkani on melko lyhyt ja kuljen sen pyörällä. Matkaan kuluu tämän hetkisellä rauhallisella tahdillani 15-20 minuuttia. Viereiseltä kadulta maastopyörällä polkeva työkaveri suorittaa matkan kymmenessä minuutissa. Itse poljen selkä suorassa villaneulekuvioidulla pyörälläni, kirkkaan pinkki kypärä päässä, lastenistuin takapakkarilla rymisten. Matka on juuri niin pitkä, että ajatuksia ehtii kertyä, ja juuri niin lyhyt, ettei pyörämatkaan tarvitse erikseen varata omaa urheiluvaatetusta.

Viime aikoina arki on ollut sellaista menemistä, että ajattelun hetket ovat ihan tervetulleita.

Eräänä aamuna töihin polkiessa pohdin sitä, että meille tulee vauva. Siis neljäs ihminen tähän perheeseen! En usko, että olen huhtikuun jälkeen paljon asiaa miettinyt, vaikka maha on tasaista vauhtia kasvanutkin. Siinä se on mennyt sivussa, faktana johon ei ole tullut paljon pysähdyttyä muuta kuin pintapuolisissa keskusteluissa milloin kenenkin kanssa: Onkohan esikoinen mustasukkainen? Minkälaiset vaunut sitä ostaisi? Minkähän ihmeen sille keksisi nimeksi?
Tuona aamuna kuitenkin pohdin, 15 tuulen tuivertamaa minuuttia: Meille tulee ihan oikeasti vauva.

Toisena aamuna pohdin tätä nykyistä lasta. Miten se on reipas ja miten sen kanssa on niin kiva mennä ja tehdä asioita - siitäkin huolimatta, että viime aikoina sillä on ollut tapana lähteä juoksemaan karkuun minua, ihan näin niinkuin muuten vaan, keskellä kaupunkia tai parkkipaikkaa. Päiväkodissa se kertoo kavereille, että "me mennään Ruotsiin!" ja että "minulle tulee sisko!", ymmärtämättä tuon taivaallista siitä, mitä ne asiat tarkoittavat. Seuraavan kahden viikon aikana tapahtuukin vielä niin hurjan paljon: S lentää Ruotsiin edeltä huomenaamulla, me muutamme viikonloppuna kahden ystäväni kimppakämppään sohvapaikoille, viikon päästä lennämme lentokoneella vanhempieni luo viikonlopuksi, ja sitten lähdetään ystäväperheen kera sinne Ruotsiin - laivalla. Yhtälössä on vain liian monta henkilöä, kulkuvälinettä ja tapahtumaa - lapsi on kerrassaan sekaisin. Illalla olemme siis päättäneet hyvän yön toivotukset lähinnä siihen tietoon, kuka hänet herättää aamulla ja mennäänkö päiväkotiin vai ei. Eräänä iltana tuijotin jo nukahtanutta tyttöä, joka oli viimeisiksi sanoikseen vielä kysynyt, että missä se hänen oma peittonsa on (pakattu) ja tunsin niin suurta tarvetta luoda turvallinen ympäristö tuolle pienelle ihmiselle, etten voinutkaan enää lähteä vaan kiepahdin viereen nukkumaan.

Pakkaaminen ja siihen liittyvä järjestely ovat täyttäneet arkipäivät viimeisen kuukauden ajan, ja noiden asioiden pohtimiseen olen pyhittänyt useammankin pyörämatkan. Pakatessa on tullut mieleen ajatus jos toinenkin - kierrättämisestä, materian omistamisesta ja siitä, ettei sitä omista. Mikä on tärkeää ja mikä ei, minkä voisin antaa pois ja mitä en. Olen pohtinut sitä, miten valtavasti tavaraa ympärillämme arjessa koko ajan on ja kuinka vähää me loppujen lopuksi ihan oikeasti tarvitsemme. Median tuodessa silmien eteen tarinoita merten yli saapuvista turvapaikanhakijoista, ajatukset kiertyvät yhä enemmän siihen, mikä elämässä on tärkeää. Jos ottaisin viisi asiaa kotoani, mitkä ne olisivat?

Tänään oli pitkän lämpimän jakson jälkeen hieman sateisempi päivä. Sen kunniaksi säästin nahkaisia kenkiäni ja vedin jalkaan kumisaappaat. Ihan liian kuumat vielä, mutta niin kivan näköiset! Kotiin tullessa asfaltilla lojui jo keltaisia lehtiä. Tuntui, että nyt se lähtölaskenta alkaa.

Ompelemisen riemu

Hammashygienistin rapsutellessa hammaskiveä takahampaistani tänä aamuna annoin ajatusten lipua syyskuulle. Siihen aikaan, kun olemme jo saapuneet uuteen kotikaupunkiin ja asettuneet majaksi uuteen asuntoomme. En malta odottaa, että pääsemme tutustumaan tarkemmin asunnon lähiympäristöön ja tsekkaamaan kauppojen valikoimat, totuttelemaan bussiyhteyksiin ja ympärillä kuuluvaan ruotsin kieleen.

Tällä hetkellä tuota lähellä, mutta oih niin kaukana odottavaa uutta arkea on niin vaikea kuvitella, koska päässä surraa yötä päivää hoidettavien asioiden lista. Tilannetta ei helpota se, että asunnon jälleenvuokrauksemme kokee kovia vastatuulia virallisten lupa-asioiden viidakossa, eikä se että sveitsiläinen ystävänsä kutsui itsensä, kaverinsa ja poikaystävänsä meille yökylään kymmeneksi päiväksi elokuussa. Töihin palattuani kuulin, että kolme kollegaani on lopettamassa yllättäen työt ja neljäs jää kolmen viikon lomalle. Kaaoksen tuntua on ilmassa, mutta onneksi luonteelleni ei kuulu kantaa töitä kotiin, vaan olen sulkenut työpäivän päätteeksi oven takanani niin fyysisesti kuin henkisestikin viimeistään kolmen aikaan iltapäivällä.

Makuuhuoneen nurkka on täynnä kirpputorikasseja ja varasto on tyhjennetty autonrenkaista ja rikkinäisistä huonekaluista. Järjestelmällinen luonteeni hykertelee ja taputtaa käsiään, kun olen saanut kantaa tyhjään varastokomeroon siististi pakattuja muovi- ja pahvilaatikoita.

Onneksi arki on nytkin muutakin. Kun kirjastosta oli haettuna kasa mukaansatempaavia kirjoja, unohduin useaksi illaksi sohvan nurkkaan toisessa maailmassa eläen. Vaatekomeron laatikoita läpi käydessä keksin vähentää tavaramäärää käyttämällä kaikki kaapista löytyvät tilkut vauvan leikkimattoon - siihen jäi muuten se vaatekomeron siivoaminen. Nyt peitto odottaa enää tikkausta, jonka jo aloitin mutten ole jaksanut viedä loppuun.

Eilen auringon pilkahtaessa taivaalla patistin S:n ja tytön mukaani, ja lähdimme jätskikiskalle. Sain samalla reissulla vihdoin haettua trikookangasta ja resoria kaveriksi kankaalle, jonka olin ostanut jo keväällä. Tytön nukahdettua istuin keittiön pöydän ääreen ompelukoneen kera ja S nosti voluumia televisiosta. Puolen yön aikaan haalari oli valmis nappeja lukuun ottamatta. Aika mahtihieno siitä mielestäni tulikin! Käytin Ottobren 1/2013 käännettävän froteehaalarin kaavaa koossa 62 ja lisäsin resoreiden pituutta käyttöiän pidentämiseksi.

Ja nythän ei sitten muuta tekisi mieli tehdäkään kuin ommella ompelemasta päästyään!

Edit:

Nyt sain napitkin laitettua paikoilleen:

Pakkaamisen filosofiaa

Nyt kun tutustumisreissu uuteen kotikaupunkiin on takana, uusien naapureiden kanssa tehty sinunkaupat ja asunnon pohjapiirrustus tiedossa, alkaa mieli vaeltaa enenevissä määrin kahden kuukauden päässä häämöttävään muuttoon. Illalla on vaikeaa nukahtaa, kun ajatukset ovat vaatekaapeissa ja varaston hyllyillä: Mitä jätetään, mitä otetaan mukaan, mitä laitetaan kiertoon.

Nämä ehdottomasti mukaan.

Jälleenvuokraamme asuntomme eteenpäin kalustettuna ja varastoimme Suomeen jäävät pientavarat kellarikomeroon. Se siis tarkoittaa, että kaikki sellainen tavara, jota emme ole ottamassa mukaan, on mahduttava tuohon komeroon. Mukaan otetaan vain välttämätön - S:n mielestä luultavasti riittäisi että repussa on vaihtobokserit ja hammasharja. Itse olen hieman eri mieltä! Vuokra-asunnostamme Örebrosta löytyy peruskalustus, mutta ei esimerkiksi astioita tai liinavaatteita.

Lomaa on jäljellä vielä viikko, mutta kesää onneksi paljon pidempään. Aurinkoiset kelit ja lomamoodi nostavat pitkän ja pimeän talven jälkeen tarvetta kehittää joka päivälle jotain kivaa. Kotiin paluun jälkeen se on tarkoittanut lähinnä uimarantoja, kavereita, jäätelöä ja mansikoita. Check!

Kotona ollessa olen kuitenkin pikku hiljaa vapaina hetkinä alkanut koluta komeroita lävitse: vessan peilikaappiin on kertynyt pino sokerikuorintapurkkeja ja jalkavoiteita, jotka kuuluvat kategoriaan käytä nämä ennen lähtöä. Vaatehuoneen nurkkaan on alkanut kasaantua Ikea-kassillisia tavaraa, jotka kansoittavat elokuun aluksi varaamani kirpputoripöydän. Seuraavaksi suunnitelmissa olisi varastokomeron hallintaan ottaminen - tietääkseni siellä on ainakin yksi rikkinäinen imuri ja pino turhia auton renkaita.

Raivaamisessa mielihyvää herättää erityisesti selkeästi turhien tavaroiden pois karsiminen: näillä leluilla tyttö ei ole leikkinyt enää vuoteen, tässä lastenkirjassa oli todella huono juoni, tätä aurinkosuojaa ei ole edes avattu pakkauksestaan. Enemmän päänvaivaa tuottavat sitten esimerkiksi lasten vaatteet: Pistänkö yhä suurimman osan tytön vaatteista kiertoon kuten tähänkin asti ja täydennän varastoja tarvittaessa kirpputorilta, vai otanko tytölle kohta pieneksi menevät sukat mukaan matkalaukkuun? Kesäloman lisäksi tyttö ehtii myös olla ennen lähtöämme kuukauden päivät vanhassa päiväkodissa, jonka vuoksi osa tavaroista on vain jätettävä hyllyyn tarpeellisena.

Ja tämän tekstin jälkeen on myönnettävä, että kyllähän minä tästä nautin, kuuluu kai luonteenpiirteisiin. Tiedän myös kuitenkin sen, että suurimman tyydytyksen saan siinä vaiheessa, kun auto on pakattu, kämppä puunattu ja varasto äärimmilleen täytetty. Onneksi aikaa on vielä sekin kaksi kuukautta.

Epävarmuuden sietämättömyys

Mielikuvitus se on vilkas väline. Siitä hetkestä alkaen, kun S kertoi saaneensa koulupaikan Ruotsista, aloin mielikuvissani rakentaa arkeamme sinne. Rakensin hyvin nopeasti mielessäni kolmion, tai mahdollisesti tilavan kaksion, joka olisi jo valmiiksi niin hienosti sisustettu, että lisäisimme vain hieman omia valokuvia seinille ja olisimme kuin kotonamme.

Ensimmäisen illan vietin plaraten internettiä ja etsien vinkkejä asuntomarkkinoista Ruotsin maalla. Työni kauta neuvon useinkin asiakkaita liittyen asunnonhakuun täällä kotimaassa ja on tuota omakohtaistakin kokemusta tullut asunnon haun suhteen useassa eri elämänvaiheessa. Ruotsissa systeemit kuitenkin oletettavasti ovat hieman eriäviä suomalaisista, vaikka monin paikoin yhtäläisyyksiäkin varmasti löytyy.

Näin yleisesti ottaen asunnon haussa olisi parasta, ettei asuntoa tarvitsisi etsiä syksyllä koulujen alkaessa, koska asuntomarkkinat ovat tuolloin ruuhkaisimmillaan - erityisesti yliopistokaupungeissa. Tähän ei voi kai muuta sanoa, että onneksi emme ole etsimässä asuntoa Tukholmasta, lyhyen ruotsin asuntomarkkinat-oppimäärän mukaan se on kaikkein vaikeinta.

Äidiltä perittyyn tapaan olen viimeisen viikon aikana tarttunut tarmokkaasti asunnonhakuprojektiin ja pyrkinyt ymmärtämään mikä on olennaista, kun yrittää löytää kämppää Ruotsista.

Tähän mennessä olen selvittänyt, että

1) Virallisilta asuntofirmoilta on melkoisen vaikea hakea asuntoa ilman ruotsalaista personnummeria. Olen kuitenkin täyttänyt intresseanmälaneita yhden jos toisenkin, naputtanut hakemuksiin suomalaiset sosiaaliturvatunnuksemme ja kirjoittanut lisätietokenttään, että saamme kyllä paikallisetkin koodit, kunhan saavumme maahan. Hämmentävää on se, että missään noissa lomakkeissa ei kysytä, kuinka monta henkeä meitä olisi muuttamassa tai mistä päivästä alkaen haemme asuntoa. En ole myöskään saanut kuittausta yhdestäkään hakemuksestani omaan sähköpostiini. Se olisi nimittäin ihan kiva.

2) Ainakin meidän kohdekaupungissamme kaupungin vuokra-asunnoilla on jono. Jonoon ilmoittaudutaan, jonka jälkeen aletaan keräämään pisteitä. Siinä missä Suomen pääkaupunkiseudulla käytetään kiireellisyysluokistusta asunnon hakijoiden kesken, tunnutaan meidän uudessa kotikaupungissamme olevan pisteet se merkitsevä tekijä: Jokaisesta jonotuspäivästä saa yhden pisteen. Näin ollen uutena kaupunkiin muuttava on asuntojonossa vähän heikoilla: jonkun epämääräisen lähteen perusteella paikalliset saattavat ilmoittautua jonoon heti täysi-ikäisiksi tullessaan. Myös vanhemmat voivat ilmeisesti siirtää pisteitä lapsilleen.

3) Yliopisto kohdekaupungissamme takaa, että kaupunkiin uutena tulevat opiskelijat (vai kansainväliset opiskelijat, en ole varma) saavat asunnon. Paha vain, että tämä tarkoittaa ilmeisesti ainoastaan jaettuja keittiöitä ja vessoja. Jostain myös luin, että huoneessa saa olla kirjoilla vain yksi henkilö. Paikalliset opiskelijat voivat hakea opiskelija-asuntoja laajemmin ja käytössä on sama pisteenkeräyssysteemi, koska mös opiskelija-asunnot ovat kaupungin vuokra-asuntoja. Nämä jaetut kämpät eivät luonnollisesti ole meille mikään ensisijainen vaihtoehto. S on kuitenkin ilmoittanut koululleen asunnon tarpeesta, ihan vain sen takia että ainakin hän pääsee paikan päälle punkkaamaan koulun alettua, mikäli asunnon hakumme törmää seinään täydellisesti. Myös muut tahot vuokraavat opiskelija-asuntoja, ja olen laittanut myös (vinkistä) kirkolle opiskelija-asuntohakemuksen.

4) Internetin pohjaton kaivo antoi vinkkejä asunnon hakuun yksityisiltä markkinoilta, joita sitten noudatimmekin. Otimme siis valokuvan koko perheestä, kirjoitin rikkinäisellä ruotsillani pirteän kuvauksen perheestämme ja tilanteestamme (ja oikoluetin sen äidilläni ja kummitädilläni) ja laitoimme hakemuksen nettiin. Eräs bloggaaja kertoi saaneensa heti seitsemän asuntotarjousta. Meidän meililaatikkomme on hieman hiljaisempi. Liekö tämä johtuu siitä, ettemme vielä ole Ruotsissa, ettei meihin voi olla vaivattomasti yhteydessä puhelimitse vai että ajankohta on vain huono, tiedä häntä. Toivoa kuitenkin vielä löytyy, onhan kulunut vasta viikko. Tuntuu että takana olisi ainakin kuukausi asunnon hakua.

5) Ystäväni ystävä, joka asuu Ruotsissa, kehotti liittymään Facebook-ryhmiin ja laittamaan asuntoilmoituksia myös sinne. Löysinkin useamman Facebook-ryhmän jossa asuntoja vaihdellaan. Ja juurikin vaihdellaan. 90% ilmoituksista kun tuntuu olevan vaihtoilmoituksia, ja "ENDAST BYTE" aloittaa useimmat viestit. Meillä ei luonnollisesti ole mitään vaihdettavaa. Ja keiden asuntoja he oikein vaihtavat? Miten vuokralainen voi vaihtaa asuntoa toisen vuokralaisen kanssa, vaikka he eivät omista koko asuntoa? Vaikea ymmärtää.


Ilmoitusten myötä olen saanut useammankin yhteydenoton paikkakunnalla asuvilta suomalaisilta, jotka ovat ehdoitta käyttäneet aikaansa neuvojen ja vinkkien antamiseen. Tätä kautta löysin myös Facebook-sivuston, jolle on liittynyt useampia paikkakunnalla asuvia suomalaisia. Sieltä tarjottiinkin jos tytölle suomenkielistä päivähoitopaikkaa ja lounasseuraa itselleni, sekä suuret tsempit asunnonhakuun.

6) Yksityisten ihmisten välillä vuokra-asuntojen vaihtuminen näkyy olevan nopeaa. Eräs opastaja kertoi, että useimmat asuntoa etsivät ovat suoraan puhelimitse yhteydessä vuokraajaan, ja asunnot vaihtavat omistajaa nopeusjärjestyksessä. Tämän perusteella meidän ilmoituksemme, jossa ilmoitamme tulevamme mielellämme kesän aikana käymään, ei saa kovinkaan paljon painoarvoa.

Yhteenveto? Jankutan itselleni, että asiat kyllä järjestyvät. Niinhän ne pukkaavat tekemään.
Hitaasti, mutta... varmasti?

Hillitön

"Sain koulupaikan", toteaa S täysin tyynesti yhtenä iltapäivänä istahtaessaan keittiön pöydän ääreen.

"Anteeksi mitä?", on pakko kysyä, koska tämän vuoden osaltahan jutun piti olla jo selvä.

"Ruotsista", jatkaa S.

Minulla alkaa silmät loistaa.
"Eikä, oikeastiko! Kuin siistiä! Lähdetään kaikki sinne!"

S alkaa nauraa. "Arvasin että sanot noin."

***

Kahteen päivään mies ei pukahda koko asiasta mitään. Annan sen olla, koska sehän sen tyyli on. Itse sen sijaan surffailen iltakaudet netissä ja kerään kokoon vinkkejä asunnon hakemiseen, lasten kanssa ajan viettämiseen ja opintoetuuksiin. S hymähtelee sopivissa kohdin kun sille ääneen selitän tutkimusteni tuloksia, mutta tiedän että sillä kuitenkin kiinnostaa. Ystävän luona vieraillessa asiasta puhutaan ja sitten sekin intoutuu hymyilemään, on ihan yhtä into pinkeänä kuin minäkin.

Siinä missä kevät on monilla alkanut jo aiemmin, itse herään tunteeseen vasta nyt. Kahden viikon flunssainen sumu väistyy ja olo on sitäkin energisempi. Tuntuu että luonto sikiää ympärillä, mihin vaan katseen kääntää. Aamulla herään ennen kellon soittoa auringon paistaessa suoraan silmiin, eikä edes haittaa että on maanantai. Keskellä työpäivää karkaamme työkaverin kanssa lounaalle Chico'siin, vaikkei oikeasti olisi edes varaa. Kerrankos sitä!

Tyttö on ollut kotona S:n kanssa koko päivän, eikä jutusta ole tulla loppua kun astun ovesta sisään. Papupata pulputtaa vielä silloinkin kun istutan sen pyörän tarakalle istuimeen. Puistossa tehdään yhdessä hiekkakakkuja, jotka on tytön mukaan leppäkerttuja. Niille laitetaan piikkejä selkään, niinkuin siileille.

Kotona aloitan yhäkin energisempänä ruoan laiton, viimeiseen pariin viikkoon ei ole keittiössäkään muuta jaksanut tehdä kuin voidella ruisleivän ja raastaa juustoa päälle. Operoin mitä monimutkaisimman couscous-salaatin, johon teen kolmea eri kastiketta ja paistan tofua pannulla. Sen jälkeen aloitan tonnikalalasagnen ja annan sotkun ja likaisten astioiden kasaantua isoksi keoksi tiskipöydälle - sitähän nautinnollisempaa ne on sitten saada siivottua.

Tyttö juoksee iltatäpinöissään pitkin kämppää kädet levällään ja huutaa nauraen "Minä olen afrafranto (=perhonen)!", hypäten siitä polvilleen: "Minä olen okra (=kissa)! MIAU!" Ilta-aurinko värjää asunnon kultaiseksi. Tekee mieli nauraa sekopäisesti siitä ilosta ettei väsytä, okseta, päätä ei särje, nenä ei ole tukossa eikä mihinkään tee kipeää. Parin kuukauden tauottoman heikon olon jälkeen ei edes enää muista miltä tuntuu olla terve.

Keittiön kiiltäessä puhtauttaan käyn vilkaisemassa oven raosta tyttöä, joka makaa sängyllään jalat tyynyllä ja lukee kuvakirjaa, liian pieni yöpaita puolisääreen ulottuen. Suljen oven, haen ison kulhollisen couscous-salaattia vierelleni ja nostan jalat vastapäiselle penkille. Nyt on hyvä.