Mitä me oikein tehdään?

Kuun ensimmäisenä päivänä pyyhin seinään kiinnitetyn ison liitutaulukalenterin puhtaaksi ja kirjoitan viikonpäivien nimet oikeiden päivien kohdalle. Huomaan, että alkaa kummasti ahdistaa. Pyyhin juuri koko kuukauden pois! Miten voin enää palata siihen, entä jos haluan myöhemmin tietää, mitä tein juuri helmikuussa? 

Mitä me oikein tänä keväänä ja talvena ollaan tehty?

Maanantaisin käydään yleensä aina aamuisin Mini-röris-jumppaamassa aamupäivällä. Nauhalta tuleva, aina samana toistuva musiikki ja tanssiohjeistus saavat aikuiset ja lapset leikkimään orankeja, poimimaan kuvitteellisia hedelmiä puista ja heiluttamaan peppuaan kuten kissat heiluttavat häntää. Vajaan puolen tunnin tanssahtelun jälkeen lapsille jaetaan hedelmiä välipalaksi ja sitten varastosta kaivetaan isot kasat tasapainovälineitä, ajettavia autoja, palloja ja hulahulavanteita. Ihan vallan hauskaa, lähinnä ehkä siksi että yleensä paikalla on aina joku tuttu - vähintään avoimen päiväkodin vallan rakastettava työntekijä, joka muistuttaa luonteeltaan ja olemukseltaan yhtä toista vallan rakastettavaa tätsykkää, joka työskentelee samalla alalla Etelä-Suomessa. Suukot sinne!

Tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin esikoinen on aamupäivän päiväkodissa. Suomenkielinen päiväkotiryhmä on vuoden alussa muuttunut kaksikieliseksi, jonka seurauksena myös esikoisen kielikavalkaadiin on alkanut sisältyä yhä enemmän satunnaisia ruotsinkielisiä sanoja ja lastenlauluja. Hyvin vähän toki, mutta jotain kuitenkin. Puolen yhden aikaan haen tytön, joka rutiininomaisesti piiloutuu tullessani kaappiin ja tättähääräilee sitten ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin saan hänet ovesta ulos vaatteet päälle puettuina.

Keskiviikkoiltapäivisin vien esikoisen parkkikselle puolen viiden jälkeen. Kohta paikalle kurvaa sininen auto, jolloin tyttö alkaa joka kerran yhtä ilahtuneena hihkua lastentarhanopettajansa nimeä. Tyttö vyötetään takapenkille, josta hän vilkuttaa iloinen virne kasvoillaan kun auto kääntyy pois pihasta. Kirkon järjestämän suomenkielisen askartelu- ja jumppatunnin päätteeksi tyvär saapuu juuri nukkumaanmenoajan kynnyksellä kotiin, kantaen mukanaan aina jonkinsortin askarreltua aarretta tai värityskuvaa.

Avoin päiväkoti vajaan kilometrin päässä kotoa on auki jossain muodossa viikon jokaisena päivänä. Siellä käydään monesti tiistai-iltapäivisin päiväkodin jälkeen, usein myös perjantaina aamupäivällä. Avoimella päiväkodilla on tarjolla aamiaista tai välipalaa lapsille ilmaiseksi ja aikuisille pientä maksua vastaan. Yleensä teemme täsmäiskuina treffejä äitikavereiden kanssa. Ennen sulkemista järjestetään aina parinkymmenenminuutin lauluhetki, jonka ajaksi esikoinen nykyään liimautuu sen-niin-kivan-työntekijän kylkeen ruotsalaisia lastenlauluja laulamaan.

S on ollut ajoittain koulutöiden kanssa tosi kiireinen, jonka vuoksi minusta onkin kehittynyt jo ihan pro hoitamaan koko kahden lapsen iltahärdelli yksikseen. Valon määrän lisääntyessä päivät tuntuvat kuluvan nopeammin eivätkä illat harmita tai ahdista.

Kun arkisin lähdetään aina aamusta heti johonkin, erottuu viikonloputkin ihan omalla tavallaan joukosta. Parhaita ovat aamut, jolloin pikkusisko on aamuköllöttelyjen jälkeen siirtynyt nukkumaan ensimmäisiä päiväuniaan parvekkeelle ja itse voi vielä kaivautua peiton alle hyvän kirjan kanssa.

Rutiininomaisista jutuista tekee erinomaisen se, että niistä jokaisen voi tarvittaessa perua. Lisäksi ne ovat kaikki helppoja, kevyitä ja mukavia tekemisiä. Niiden ympärille on hyvä rakentaa muuta arkea: piknikkejä ystävän takapihan terassilla kevätauringon paistaessa, lounastreffejä ja yksinäisiä kirjan kanssa vietettyjä lounaita kirjaston yläkerran kahvilassa, pitkiksi venyneitä jutteluhetkiä keittiön pöydän ääressä tyttöjen mentyä nukkumaan, kokonaisia iltoja tuijottaen maanisesti Dowton Abbey-sarjaa sekä toisia iltoja, kun akateemiset sanat pujahtavat paperille vieriviereen vaivatta. 

Pakko sanoa että on ollut ihan todella hyvä olo kaikesta, tästä perheestä, näistä ihmisistä. 

Tuntuu todella kokonaiselta, tämä kombo tuntuu ihan tosi hyvältä. 

Perheellisen kulttuurimatkailua

Tänään lähdimme aamulla paikalliselle monitoimitalolle, jossa järjestetään lähimmän perhekeskuksen (familjecentralen) toimesta joka maanantaina Mini-Röris, eli kahden tunnin jumppahetki 0-6-vuotiaille lapsille. Neiti oli revetä pöksyistään päästessään pinkomaan ison salin päästä päähän muiden lasten kanssa. Minä taas keskityin tuijottelemaan ympärillä pyöriviä ihmisiä. Sillä olihan se nyt selkeästi havaittava ero suomalaiseen vastaavaan tilanteeseen: vanhemmista puolet oli miehiä.

Ruotsissa vanhempainvapaa jakautuu puoleksi kahden huoltajan välillä. Paikallisen Kelan (Försäkningskassan) mukaan vanhempainvapaata voi saada yhteensä 480 päivää, joista 390 (eli noin vuosi) on ansiosidonnaista. Viime viikolla vierailimme erään suomalaisen uuden ystävän luona, joka on itse tällä hetkellä vanhempainvapaalla. Pikaisen selityksen jälkeen selvisi, että vaikka nämä päivät ovat teoreettisesti jakautuneet kahden vanhemman välille, voi niitä "luovuttaa" toiselle. Försäkningkassan-sivusto lupaa kuitenkin rahallisen lisäbonuksen vanhempainpäivärahaan, mikäli päiviä on jaettu tasaisemmin molempien vanhempien kesken. Melekoista!

Toinen mielenkiintoinen fakta, jonka ystäväni heitti ilmoille, on että vanhempainvapaita voi säästää pitkälti lapsen myöhempäänkin lapsuuteen. Ennen 2014 syntyneiden lasten vanhempainvapaita voi käyttää siihen asti, että lapsi on 8-vuotias, kun taas 1.1.2014 jälkeen syntyneiden lasten vanhemmat voivat käyttää osan vapaistaan lapsen 12. syntymäpäivään asti. Näitä vapaita tulee kuulemma käytettyä esimerkiksi pidennetyillä vapaaviikonlopuilla ja lomamatkoilla.

Jotta homma ei menisi simppeliksi, voi vanhempainvapaata pidentää tekemällä samalla osa-aikatyötä. Vanhempainvapaata voi käyttää 100%, 75%, 50%, 25% tai 12,5% työn ohella. (Huvittavaa, että tämän tiedonmurusen jälkeen Försäkningskassan sivuilla todetaan, että "Men du kan inte välja att ta ut föräldrapenning i någon annan omfattning än just dessa" - jopas nyt ovat tiukkoja!) Näin esimerkiksi tämä mainitsemani ystävä aikoo lapsen täyttäessä vuoden siirtyä tekemään töitä 50%:sti.

Olisi varsin mielenkiintoista lukea jonkinlaista tutkimustietoa siitä, miten tasapuolisesti vanhempainvapaa todellisuudessa Ruotsissa jakautuu vanhempien kesken, ja kuinka pitkään lapsen kanssa yleensä ollaankaan kotona.

Kotona oleminen lapsen kanssa on nimittäin toinen asia, johon olen törmännyt useampaan otteeseen jo tämän parin viikon maassaolon jälkeen. Ensimmäistä kertaa asia tuli puheeksi suomea puhuvan naapurin kanssa jo kesäkuussa, kun kävimme ensimmäistä kertaa vilkaisemassa uutta asuinympäristöä. Tuolloin hän mainosti, että lähistöllä sijaitsee suomenkielinen päiväkoti, johon lapsella on minun vanhempainvapaani aikana oikeus 15 tuntia viikossa. En kiinnittänyt tuohon oikeus-sanaan sen enempää huomioita tuolloin, kerronhan itsekin Suomeen muuttaneille subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta juurikin oikeutena. Tänne tultua on kuitenkin käynyt hyvinkin selväksi, ettei tuota oikeutta tarvitse hävetä ja että se vaikuttaa olevan enemmänkin velvollisuus. Onko hän jo aloittanut päiväkodin?, on kysymys johon olen törmännyt lähes jokaisessa lapsiperheisiin liittyvässä keskustelussa. Kun mainitsen kotonaolostani ja siitä, etten oikein tiedä onko päivähoitoon sillä perusteella niin tarvetta, olen saanut kummastuneita katseita. "Mutta teillä on oikeus, 15 tuntia viikossa!" Sain asiaan vahvistuksen uudelta tuttavaltani: mitä ilmeisimmin ruotsalaisesta näkökulmasta päivähoito (jostain syystä ei nimeltään daghem, vaan förskola) kuuluu asiaan, kun lapsi on 1-1,5-vuotias. Kysyin asiasta myös perhekeskuksen työntekijältä, joka sanoi että lähes kaikki tytön ikäiset ovat hoidossa, ainakin sen 15 tuntia viikossa. Useimmiten tämä tarkoittaa kuulemma viittä tuntia päivässä tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin (ei siis ihme, että Mini-Röris-hetki oli ajoitettu maanantaiaamuun). Osa-aikainen hoito-oikeus on myös lapsella, jonka vanhempi on työtön.

Tänään soitin siihen suomalaiseen päiväkotiryhmään (joka tosiaan sattumalta sijaitsee alle puolen kilometrin päässä kotioveltamme). En suinkaan ympäristön painostuksesta, vaan siksi, että uskoisin lapsen viihtyvän hoidossa hyvin. Parin viikon kokemus on osoittanut, että vaikka avoin päiväkoti on tarjolla useita kertoja viikossa, tarkoittaa tämä lähinnä matolla makoilevia alle vuoden ikäisiä ja heidän vanhempiaan. Ja vaikka kuinka uskon, ettei lapsella olisi haittaa olla kotona minun kanssani, särkee se vähän sydäntä katsella tuota kohta 3-vuotiasta, joka puhuu leikeissään saman aikaisesti kolmen muun lapsen äänellä ja imitoi ystäviensä sanomisia. Haluan, että hänellä on ystäviä. Ja tämä on se syy, miksi menemme huomenna tutustumaan päiväkotiin. Itsestäni olen hieman huolissani: Mitä minä sitten itse tekisin, kun lapsi on siellä hoidossa? Vien sitä uutta mittarimatoa ilmeisesti kävelylenkeille? Lattemammailen?