Ihan valtavan kivoja nää lähtemiset

Ulkona on vielä pilkkopimeää, kun naapurihuoneesta kuuluu kehotus: "Nyt laitetaan valot päälle!"

Ähkäisen ja vilkaisen puhelimen näyttöä. Kello on 6.40, eli vain parikymmentä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin pitäisi muutenkin alkaa heräilemään. Nuo kaksikymmentä minuuttia tuntuvat kuitenkin niin kallisarvoisilta, että tekisi mieli kaivautua peiton alle ja leikkiä etten kuullut. S:llä on menossa lukukauden viimeinen viikko ja se on taas valvonut jonnekin aamuyölle koulutöitä tehden. Tiedän, että kohta senkin herätyskello kilahtaa soimaan.

Aamun ensimmäinen tunti sujuu ihan kivasti: ehditään syödä esikoisen kanssa aamupala ennen kuin pikkusisko herää hyväntuulisena ja hymyileväisenä. Ehditään kujertaa ja hassutella, ennen kuin kello on yhtäkkiä taas paljon ja jonotamme vuorotellen vessaan tai kylpyhuoneeseen. "Daddy, minun valkoinen jakkara on vesssassa, anna se tänne", vaatii esikoinen lukitun vessan oven edessä. Minä sudin ripsiväriä pitkin poskia juuri silloin kun S:n on pakko päästä suihkuun että se ehtii bussiin. Sillä välin tyttö on ehtinyt aloittaa leikit: puolet leluista on pakattu reppuihin ja pussukoihin ja Nalle Puh muistikortit on levitetty keittiön lattialle valtamereksi. "Valtavan kiva toi sun mielikuvitus kulta, mutta kun nyt!" Tyyppi pomppii pitkin asuntoa reppu selässä ja pelkät sukat jalassa. "Nyt vaatteet päälle, sulla tulee kylmä", kehottaa S tyttöä ohi mennessään. Nostelen vaatteet valmiiksi sängyn päälle, joskus ne jossain reippauden puuskassa päätyy lapsen päälle ilman minun panostustani. Ei tänään.

Alkaa olla jo vähän pinna kireällä siitä, että taas on sen seitsemän asiaa johon pitäisi kiinnittää samaan aikaan huomiota. Pengon sukkakorista puhtaita sukkia samalla kun pikkusiskolla alkaa mennä hermo siihen ettei kukaan kiinnitä siihen huomiota. Otan isosiskon istumaan syliini ja alan pukemaan tätä, mutta hän singahtaa eteiseen, "minä menen katsomaan pikkusiskoa!" En lähde perään, vaan alan petaamaan sänkyä, maltti ei enää riitä sanalliseen neuvotteluun vaatteiden pukemisesta. Pahaa aavistamaton tyttö kirmaa kohta - ylä alasti - takaisin makuuhuoneeseen ja on hyppäämäisillään sängylle johon olen juuri heittämässä päiväpeittoa. Nappaan häntä kainaloita kiinni kesken lennon ja nostan lattialle. Alkaa itku. S nostaa tytön eteiseen ja pukee hänelle vaatteet päälle, minä petaan sängyn loppuun. S:n bussi lähtee, se huikkaa pikaiset moikat eteisestä ja lähtee. Pikkusiskokin on ihan hiljaa, riittää ilmeisesti kuitenkin viihdykettä tässä taloudessa ilman sen suurempaa ponnistelua.

Istun hetken aikaa sohvalla ja lataan. Esikoinen on yhä loukkaantunut minulle ja istuu hiljaa eteisen lattialla - nyt tosin onneksi jo vaatteet päällä. Pikaterapioin itseäni siitä, mikä ottaa pattiin: Olisi ihan helkkarin kiva lähteä ulos tosta ovesta ilman että pitäisi huolehtia myös kahden muun myssyt ja pissat ja kadonneet sukat. Ettei tarvisi muuta kuin vilkaista, että ripsari on hyvin ja vetää kengät jalkaan ja sanoa moikat. En oikeastaan edes kaipaa erityisesti sitä 'omaa aikaa', sitä saan nimittäin kolmena päivänä viikossa kun esikoinen on päiväkodissa ja pikkusisko pitkillä päiväunilla. Kaipaan helppoa ovesta ulos siirtymistä. Ihan tosi tosi paljon.

No sillehän nyt ei voi mitään, pakko on jatkaa. Ulos ei voi marssia ilman lapsia, enkä oikeastaan sisällekään halua jäädä. Vedän henkeä ja menen eteiseen, pyydän anteeksi esikoiselta että nostin sen sängyltä alas, ehkä vaan siksi että tiedän että siitä se loukkantui. Rallatan jotain laulua ja puen tytölle ulkovaatteet päälle, tällä kertaa ilman vastaanpanemista. Sitten siirryn pikkusiskoon, joka harrastaa ihan samaa kuin isosiskonsakin pienempänä: huutaa niin helkkaristi aina pukemisen aloittamisesta siihen pisteeseen asti, kun vaunut ovat ulkona ja liikkeessä. Totean hiljaa itsekseni, että kyllä tässä varmaan jollain muullakin menis hermot. Kohta esikoinen alkaa valittaa, että sitä kutittaa jalasta - raavippa siinä sitten kaikkien toppakerrosten läpi. En oikein reagoi, vaan keskityn sulkemaan korvistani pikkusiskon itkun vaunukopasta ja solmin kengän nauhoja supervauhtia. Harmittaa. Eihän kolmevuotiaan pitäisi joutua olemaan se jonka pitää aina olla reipas ja toimia ajatuksen nopeudella. Hän vain sattuu olemaan meistä kolmesta se toiseksi vanhin. 

Kun ollaan päästy yhdet raput alas, kaivettu vaunujen runko varastosta ja päästy pihalle kirpeään pakkaseen, kaikki on taas yhtäkkiä seesteistä ja kivaa. Pikkusisko hiljenee ja nukahtaa heti, isosisko kiipeää omatoimisesti seisomalaudalle. Jutellaan koko matka päiväkodille, aivan kuin mitään suuria tunteita ei eteisessä olisi koettukaan. Päiväkodissa vaatteet pois saatuaan se vetää itse tossut jalkaan ja vilahtaa leikkimään ennen kuin ehdin edes ovesta ulos. Lähden pihasta takaisin käymään kotona ennen pikkusiskon neuvolalääkäriä. Vähän jäi ikävä.

Vastasyntynyt, no more

On tullut tässä viime vuosien varrella luettua blogi ja artikkeli jos toinenkin, jossa haikaillaan takaisin lapsen syntymää seuranneisiin ensimmäisiin viikkoihin: ikävöidään sitä lapsen pientä ja viatonta olemusta. Itselläni olo on täysin päinvastainen. Ensimmäisiin viikkoihin kun sisältyy jälkisupistuksia, joka paikkaan ruiskuavaa maitoa ja epämääräistä kotona mutuilua, johon en ole oikein ikinä osannut asettua. Pariviikkoinen vauva on vielä niin pieni, että koko ajan pitää tsekata hengittääkö se. Aina pitää vähän miettiä, minne sen kanssa voi vielä mennä.

Tämän talouden vastasyntynyt-kausi on tänään virallisesti ohi, kun perheen nuorimman jäsenen ikämittariin kilahti kolme kuukautta. Esikoisen vauva-ajoista juuri kolmen kuukauden iästä alkoivat aurinkoiset kevätpäivät, kenties semisti paremmin nukutut yöt ja sosialisoivat harrastukset. Noita kevään 2013 kuvia katsellessani syttyy rintaan joka kerta pieni onnellinen hyrinä - vitsi että silloin oli kivaa: Aurinkoa, hymyileviä vauvoja ja paljon leppoisaa tekemistä.

Isosiskoaan jo uskollisesti katseellaan hartaana seuraava nuorimmainen on kunnostautunut nukkumisosastolla syntymästään asti paremmin ja nukkua hurautti reilun kahden kuukauden iässä ennätykselliset seitsemän tuntia heräämättä. Noin kuukauden iästä asti ollaankin menty aika tasaisella kahdella heräämisellä per yö, ja tällöinkin heräämiset tapahtuvat joskus puolen neljän jälkeen aamuyöstä. Lisäksi tyyppi posottelee myös päivisin kahdet 2-3 tunnin päiväunet! (En ole ihan varma, kannaittaisiko tätä sanoa ääneen).

Kolmessa kuukaudessa on kuitenkin tapahtunut hurjasti muutoksia. Kannoin synnäriltä kotiin vauvan, joka oli, no vauva. Ja olihan se rakas alusta asti. Mutta vasta nyt, katsoessani tuota vieressä potkivaa ja hyrisevää pakkausta, alkaa väkisinkin hymyilyttää. Vakavakatseisesta pienestä vastasyntyneestä on vasta viimeisen kahden viikon aikana leipoutunut pikku neiti, joka leväyttää perheenjäsenille aurinkoisen hymyn kasvoilleen aina hereillä ollessaan, jaksaa tuijottaa tolkuttoman kauan tohkeissaan lelukaaressa roikkuvia leluja ja testailee ihmeissään minkälaisia ääniä saa suustaan kuulumaan. Nämä onnellisuutta synnyttävät faktat toimivat miellyttävänä vastapainona niille hetkille, kun ruuhkabussissa matkustaessa vaunuista alkaa kuulua käskevä nälkäitku ja esikoinen vetää volttia bussin penkillä ja kieltäytyy istumasta alas.   Kevät, otamme sinut vastaan hymyillen!

***

Kuvien ottamisessa teknisiä ongelmia. Joko kohta kehitettäisiin kameroita, jotka ottavat automaattisesti kuvia aina niissä hetkissä, jolloin toivoisi että itsellä olisi se aparaatti jossain kätevästi lähellä?

Kahden lapsen kanssa

Olen pyöritellyt jo hetken aikaa mielessä parin kuukauden yhteenvetoa siitä, millaista se pikkulapsiarki kahden lapsen kanssa on - meillä. On tullut seurailtua muita lapsiperheitä liikenteessä, mietittyä ikäeroja ja pohdittua vanhemman roolia perheessä lapsen näkökulmasta. Tällaisia johtopäätöksiä on tullut mieleen:

Kahden lapsen kanssa homma leviää käsiin siinä vaiheessa kun (olet yksin ja) molemmat tarvitsevat sinua: Kun molemmat heräävät yhtä aikaa eri huoneissa, kun toisella on pissahätä ja toinen roikkuu tississä, kun toinen tarvitsee kaveria rakentamaan palapeliä ja toinen ei rauhoitu muuta kuin jatkuvassa liikkeessä. Meidän onneksi pikkusisko on ollut tähän asti vallan tyytyväinen tapaus, eikä ole vaatinut kuin ihan satunnaista sylissä hyssyttelyä tai hyppyyttelyä. Niiden muutamien selittämätön-jatkuva-itku-hetkien jälkeen nostan hattua kaikille niille, joille nuo vatsavaivat tai muut itkun syyt ovat jokapäiväinen osa arkea.

***

Kolme vuotta on ihan soppeli ikäero. Itselläni on vuosia ollut vahva ajattelumalli siitä, että omien lasten ikäero olisi pieni: ajatua kumpuaa ikäerosta vanhemman veljeni ja minun välillä. Meidän elämäntilanteeseen (tai jaksamiseen) ei toinen lapsi heti perään kuitenkaan sopinut ja toisaalta olimme niin onnekkaita, että sisarus myös saapui silloin kuin sitä toivottiin. Parin kuukauden testaamisen jälkeen kolmen vuoden ikäero pelaa aika mainiosti: Isompi on jo niin iso, että osaa toimia sanallisten ohjeiden mukaan, osaa käsitellä pienempää varoen ja osaa leikkiä itsenäisesti. Toisaalta, hän on kuitenkin vielä siinä rajoilla, että yhteisleikitkin olisivat mahdollisia kun nuorempi vähän kasvaa. Esikoinen tuntuu kahden viime kuukauden aikana myös jotenkin kasvaneen silmissä - johtuneeko tämä sitten pienemmästä sisaruksesta vai sattumasta, vaikea sanoa.

***

Lastenhoitohommien tuplaantuessa on tullut pohdittua vanhemman roolia lapsen arjessa: Onko minun tai S:n tehtävänä vaipanvaihdon, ruokailujen järjestämisen, nukuttamisen, vaatettamisen ja perusturvan luomisen lisäksi vielä leikkiä lapsen kanssa? Itse en viihdy neljän seinän sisällä, joten olen aina lähtenyt mieluusti lastenkin kanssa liikenteeseen. Ruotsin arki onkin muodostunut maanantaista perjantaihin melko vakioksi ja vietämme paljon aikaa erinäisissä lapsimenoissa: on jumppaa, lauluhetkiä ja leikkiä. Olen päättänyt, että sen lisäksi minun ei tarvitse enää kotiin tultua tuntea huonoa omatuntoa siitä, jollen leiki lapsen kanssa. Pelataan me toki pelejä ja rakennetaan palapelejä, autan sitomaan narun pehmokoiran kaulaan hihnaksi kun sitä viedään lenkille ja avaan nappulapurkin kannen kun lapsi ei sitä itse auki saa, mutta voin myös kieltäytyä leikistä (ohjaamalla toiseen leikkiin), lukea sanomalehteä keittiössä tai imettää pikkusiskoa sohvalla ja sanoa, että nyt sinun täytyy leikkiä ihan yksiksesi. Hip hurraa kolmevuotiaan hurjalla vauhdilla kehittyvän mielikuvituksen, tämä viihtyykin jo monesti pitkiä aikoja omissa maailmoissaan lelujensa kanssa.

***

Kahden lapsen äitinä tunnen yhtäkkiä olevani vielä vähän enemmän äiti. Ikään kuin niin, että ensimmäisen lapsen kanssa kaikki on vielä uutta ja päätös elämänmuutokseen on voinut olla hyvinkin kaikkea muuta kuin harkinnalla tehty. Toisen lapsen syntyessä sitä ollaankin tilanteessa, jossa ollaan jo kerran oltu: vauvantarvikkeet löytyy varastosta, uudet ostetaan ilman hapuilua ja vauvanhoito sujuu rutiinilla. Uskon myös, että ulkopuolisen silmin minä olenkin taas hieman vahvemmin äiti - ainakin lapsettomien ihmisten silmissä. Vai kuvittelenko tämän?

***

Tykkään arjesta kahden lapsen kanssa ja välillä en tykkää. Vanhempainvapaan kuplaan uskaltaa kuitenkin sukeltaa aika täysillä, kun tietää että sen päättyessä arjessa on taas kaikkea muuta sisältöä. Pikkulapsiarjesta tulee myös valtavan paljon miellyttävämpää kun sen viettää muiden lapsiperheiden kanssa, siitä ei pääse mihinkään. Siksi olenkin kannustanut kaikkia tuoreita äitikavereita hankkimaan vertaistukea - siitäkin huolimatta että kavereita ja tuttuja löytyy sosiaalisesta verkostosta jo ihan riittävästi arjen kalenterin täyttämään.

Ihana isosisko

Raskauden edetessä hellyysaallot esikoista kohtaan lisääntyivät ekspotentiaalisesti: Ai vitsi se on reipas, iso, taitava, kaunis ja ihan rakas.

Maanantaiaamuna se saapui S:n kanssa sairaalaan ihan ujona ja kurkkasi jännittyneenä uutta siskoa. Sitä, joka on ollut siellä äitin mahassa (ja aika usein kuulemma omassakin). Ensimmäisen viikon aikana sisko on saanut huomiota ajoittain, mutta usein saanut myös olla ihan omassa rauhassaan.

Mielenpurkauksiakin on toki ollut. Viime päivinä on yleistynyt huutona kuuluva "Minä haluan katsoa Nalle Puhia / tuon lelun kaupasta / tuon pullan kaupasta" siinä missä ennen kuului pyyntö. Myös tarve saada huomiota ja saada tehdä samoja asioita kuin sisko (tulla kannetuksi peittoon käärittynä, istua vaunuissa) on ihan ilmeinen. Yleisesti ottaen tyttö saa kuitenkin sympatiani: Muutto uuteen paikkaan, päiväkodin ja kavereiden jättäminen, uusi kieli ympärillä ja lisäksi ihan uuden perheenjäsenen saapuminen arkeen kuittaavat aika monta itkupotkuraivaria ja harmituksen hetkeä. Aika monesti tekee mieli vain ottaa toinen syliin ja heijata hiljaiseksi. Onneksi aika monesti se syli kelpaakin vaihtoehtona ihan heti. Ja onneksi se ei ole siihen liian iso vielä pitkään aikaan.

Ruotsiin muutosta on tänään kulunut kuukausi. Sinä aikana luonamme asuivat ensin viikon ajan ystäväpariskunta lapsensa kanssa, jonka jälkeen ehdimme testailla paikallista arkea kolmestaan reilun kahden viikon ajan. Olemme ehtineet tutustua suomalaiseen päiväkotiin, viettää aikaa avoimessa päiväkodissa, käydä kolmessa eri kirjastossa, kartoittaa alueen puistovaihtoehdot, käydä leikkimässä ja laulamassa paikallisella ruotsinsuomalaisella seurakunnalla, tutustua uuteen kaveriperheeseen, shoppailla ja luuhailla kaupungilla. Minä aloitin käynnit kielikahvilassa ja ehdin kirjoittaa kalenteriin myös neulontakahvilan aikataulun.

Sitten saapui sisko, jonka mukana myös äitini sisko ja hänen miehensä. Olohuone muuttui vierashuoneeksi ja heidän autostaan tyhjentyi huoneemme lattialla puolet muuttokuormastamme: talvivaatteita, vauvan tarvikkeita ja tytön leluja. Siskon syntymän lisäksi siis viikkoa täplittivät käynnit kirpputoreilla ja nettikirpputorien selaaminen lisäsäilytysratkaisujen löytämiseksi.

Tänään apujoukot pakkasivat autonsa ja suuntasivat kohti Silja Linen satamaa ja minä moppasin lattiat ja tein taas olohuoneesta olohuoneen. Ensimmäinen oikea ilta nelihenkisenä perheenä on takana ja sisko ja sen isosisko tuhisevat rauhallisesti. On aika avata Netflix, päivittää blogi, syödä suklaata ja katsoa eteenpäin: Nyt alkaa taas se arki. Aika ihanaa!