Mitä me oikein tehdään?

Kuun ensimmäisenä päivänä pyyhin seinään kiinnitetyn ison liitutaulukalenterin puhtaaksi ja kirjoitan viikonpäivien nimet oikeiden päivien kohdalle. Huomaan, että alkaa kummasti ahdistaa. Pyyhin juuri koko kuukauden pois! Miten voin enää palata siihen, entä jos haluan myöhemmin tietää, mitä tein juuri helmikuussa? 

Mitä me oikein tänä keväänä ja talvena ollaan tehty?

Maanantaisin käydään yleensä aina aamuisin Mini-röris-jumppaamassa aamupäivällä. Nauhalta tuleva, aina samana toistuva musiikki ja tanssiohjeistus saavat aikuiset ja lapset leikkimään orankeja, poimimaan kuvitteellisia hedelmiä puista ja heiluttamaan peppuaan kuten kissat heiluttavat häntää. Vajaan puolen tunnin tanssahtelun jälkeen lapsille jaetaan hedelmiä välipalaksi ja sitten varastosta kaivetaan isot kasat tasapainovälineitä, ajettavia autoja, palloja ja hulahulavanteita. Ihan vallan hauskaa, lähinnä ehkä siksi että yleensä paikalla on aina joku tuttu - vähintään avoimen päiväkodin vallan rakastettava työntekijä, joka muistuttaa luonteeltaan ja olemukseltaan yhtä toista vallan rakastettavaa tätsykkää, joka työskentelee samalla alalla Etelä-Suomessa. Suukot sinne!

Tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin esikoinen on aamupäivän päiväkodissa. Suomenkielinen päiväkotiryhmä on vuoden alussa muuttunut kaksikieliseksi, jonka seurauksena myös esikoisen kielikavalkaadiin on alkanut sisältyä yhä enemmän satunnaisia ruotsinkielisiä sanoja ja lastenlauluja. Hyvin vähän toki, mutta jotain kuitenkin. Puolen yhden aikaan haen tytön, joka rutiininomaisesti piiloutuu tullessani kaappiin ja tättähääräilee sitten ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin saan hänet ovesta ulos vaatteet päälle puettuina.

Keskiviikkoiltapäivisin vien esikoisen parkkikselle puolen viiden jälkeen. Kohta paikalle kurvaa sininen auto, jolloin tyttö alkaa joka kerran yhtä ilahtuneena hihkua lastentarhanopettajansa nimeä. Tyttö vyötetään takapenkille, josta hän vilkuttaa iloinen virne kasvoillaan kun auto kääntyy pois pihasta. Kirkon järjestämän suomenkielisen askartelu- ja jumppatunnin päätteeksi tyvär saapuu juuri nukkumaanmenoajan kynnyksellä kotiin, kantaen mukanaan aina jonkinsortin askarreltua aarretta tai värityskuvaa.

Avoin päiväkoti vajaan kilometrin päässä kotoa on auki jossain muodossa viikon jokaisena päivänä. Siellä käydään monesti tiistai-iltapäivisin päiväkodin jälkeen, usein myös perjantaina aamupäivällä. Avoimella päiväkodilla on tarjolla aamiaista tai välipalaa lapsille ilmaiseksi ja aikuisille pientä maksua vastaan. Yleensä teemme täsmäiskuina treffejä äitikavereiden kanssa. Ennen sulkemista järjestetään aina parinkymmenenminuutin lauluhetki, jonka ajaksi esikoinen nykyään liimautuu sen-niin-kivan-työntekijän kylkeen ruotsalaisia lastenlauluja laulamaan.

S on ollut ajoittain koulutöiden kanssa tosi kiireinen, jonka vuoksi minusta onkin kehittynyt jo ihan pro hoitamaan koko kahden lapsen iltahärdelli yksikseen. Valon määrän lisääntyessä päivät tuntuvat kuluvan nopeammin eivätkä illat harmita tai ahdista.

Kun arkisin lähdetään aina aamusta heti johonkin, erottuu viikonloputkin ihan omalla tavallaan joukosta. Parhaita ovat aamut, jolloin pikkusisko on aamuköllöttelyjen jälkeen siirtynyt nukkumaan ensimmäisiä päiväuniaan parvekkeelle ja itse voi vielä kaivautua peiton alle hyvän kirjan kanssa.

Rutiininomaisista jutuista tekee erinomaisen se, että niistä jokaisen voi tarvittaessa perua. Lisäksi ne ovat kaikki helppoja, kevyitä ja mukavia tekemisiä. Niiden ympärille on hyvä rakentaa muuta arkea: piknikkejä ystävän takapihan terassilla kevätauringon paistaessa, lounastreffejä ja yksinäisiä kirjan kanssa vietettyjä lounaita kirjaston yläkerran kahvilassa, pitkiksi venyneitä jutteluhetkiä keittiön pöydän ääressä tyttöjen mentyä nukkumaan, kokonaisia iltoja tuijottaen maanisesti Dowton Abbey-sarjaa sekä toisia iltoja, kun akateemiset sanat pujahtavat paperille vieriviereen vaivatta. 

Pakko sanoa että on ollut ihan todella hyvä olo kaikesta, tästä perheestä, näistä ihmisistä. 

Tuntuu todella kokonaiselta, tämä kombo tuntuu ihan tosi hyvältä. 

No kun se kevät

Kevät - se aika vuodesta kun alkaa tehdä mieli ulos. Aurinko siivilöityy talven ja syksyn jäljiltä likaisten ikkunalasien läpi sisälle ja vaatii vetämään vaatteet päälle. Jalkaan kumisaappaat ja villasukat (talvikenkien narut rispaantuneet poikki), varpaita palelee, mutta niinhän niitä aina. Savun haju tarttuu takkiin, muttei haittaa. Eväät maistuu ulkona sata kertaa paremmalta kuin keittiön pöydän ääressä.

Kevät - kun neljän tunnin sisäleikkipuistossa juoksemisen jälkeen lähdetään kotiin, eikä yhtäkkiä teekään yhtään mieli jäädä bussipysäkille seisomaan. Pikkusisko vetää powernappeja vaunuissa ja leikin väsyttämä isosisko yrittää löytää sopivaa lepoasentoa seisomalaudalla seisten. Taivaanranta on vaaleanpunainen ja sininen, vielä on ihan valoisaa vaikka on jo illan tuntu. Lehdettömien puiden oksien läpi valo siivilöityy kuin Vallilan kankaissa.

Kevät - kun saa vieläkin pistää kerroksittain vaatetta päälle, mutta silti on jotenkin kevyempi olo. Iltapäivällä ollaan jo niin selvästi plussan puolella, että voi jättää yhden kerroksen pois. Talvi-iltapäivien eteisahdistuksen sijaan keväinen riisumishetki tekeekin mieli ikustaa. Valosta se on varmaan kiinni.

Kevät - kun taivas on niin huikaisevan iso ja aurinkoinen ja kirkas, että siitä on ihan pakko ottaa kuva (vaikkakin puhelimen pienellä kameralla). Joki heijastaa kuvajaisena takaisin koko maiseman, ihmiset kansoittavat aurinkolasit päässään jokirannan penkkejä. Kotinurkilla tuoksuu grilliruoka - naapurit ovat kaivaneen grillikamppeet esiin ensimmäisten auringonsäteiden valaistessa lumen alta paljastunutta viime kesäistä nurmikkoa.

 Kevät - kun alkaa tehdä mieli ottaa valokuvia joka hetki, ihan vaan siitä ilosta että kaikki on valoisaa ja kirkasta.

Ihana, ihana kevät!

Ihan valtavan kivoja nää lähtemiset

Ulkona on vielä pilkkopimeää, kun naapurihuoneesta kuuluu kehotus: "Nyt laitetaan valot päälle!"

Ähkäisen ja vilkaisen puhelimen näyttöä. Kello on 6.40, eli vain parikymmentä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin pitäisi muutenkin alkaa heräilemään. Nuo kaksikymmentä minuuttia tuntuvat kuitenkin niin kallisarvoisilta, että tekisi mieli kaivautua peiton alle ja leikkiä etten kuullut. S:llä on menossa lukukauden viimeinen viikko ja se on taas valvonut jonnekin aamuyölle koulutöitä tehden. Tiedän, että kohta senkin herätyskello kilahtaa soimaan.

Aamun ensimmäinen tunti sujuu ihan kivasti: ehditään syödä esikoisen kanssa aamupala ennen kuin pikkusisko herää hyväntuulisena ja hymyileväisenä. Ehditään kujertaa ja hassutella, ennen kuin kello on yhtäkkiä taas paljon ja jonotamme vuorotellen vessaan tai kylpyhuoneeseen. "Daddy, minun valkoinen jakkara on vesssassa, anna se tänne", vaatii esikoinen lukitun vessan oven edessä. Minä sudin ripsiväriä pitkin poskia juuri silloin kun S:n on pakko päästä suihkuun että se ehtii bussiin. Sillä välin tyttö on ehtinyt aloittaa leikit: puolet leluista on pakattu reppuihin ja pussukoihin ja Nalle Puh muistikortit on levitetty keittiön lattialle valtamereksi. "Valtavan kiva toi sun mielikuvitus kulta, mutta kun nyt!" Tyyppi pomppii pitkin asuntoa reppu selässä ja pelkät sukat jalassa. "Nyt vaatteet päälle, sulla tulee kylmä", kehottaa S tyttöä ohi mennessään. Nostelen vaatteet valmiiksi sängyn päälle, joskus ne jossain reippauden puuskassa päätyy lapsen päälle ilman minun panostustani. Ei tänään.

Alkaa olla jo vähän pinna kireällä siitä, että taas on sen seitsemän asiaa johon pitäisi kiinnittää samaan aikaan huomiota. Pengon sukkakorista puhtaita sukkia samalla kun pikkusiskolla alkaa mennä hermo siihen ettei kukaan kiinnitä siihen huomiota. Otan isosiskon istumaan syliini ja alan pukemaan tätä, mutta hän singahtaa eteiseen, "minä menen katsomaan pikkusiskoa!" En lähde perään, vaan alan petaamaan sänkyä, maltti ei enää riitä sanalliseen neuvotteluun vaatteiden pukemisesta. Pahaa aavistamaton tyttö kirmaa kohta - ylä alasti - takaisin makuuhuoneeseen ja on hyppäämäisillään sängylle johon olen juuri heittämässä päiväpeittoa. Nappaan häntä kainaloita kiinni kesken lennon ja nostan lattialle. Alkaa itku. S nostaa tytön eteiseen ja pukee hänelle vaatteet päälle, minä petaan sängyn loppuun. S:n bussi lähtee, se huikkaa pikaiset moikat eteisestä ja lähtee. Pikkusiskokin on ihan hiljaa, riittää ilmeisesti kuitenkin viihdykettä tässä taloudessa ilman sen suurempaa ponnistelua.

Istun hetken aikaa sohvalla ja lataan. Esikoinen on yhä loukkaantunut minulle ja istuu hiljaa eteisen lattialla - nyt tosin onneksi jo vaatteet päällä. Pikaterapioin itseäni siitä, mikä ottaa pattiin: Olisi ihan helkkarin kiva lähteä ulos tosta ovesta ilman että pitäisi huolehtia myös kahden muun myssyt ja pissat ja kadonneet sukat. Ettei tarvisi muuta kuin vilkaista, että ripsari on hyvin ja vetää kengät jalkaan ja sanoa moikat. En oikeastaan edes kaipaa erityisesti sitä 'omaa aikaa', sitä saan nimittäin kolmena päivänä viikossa kun esikoinen on päiväkodissa ja pikkusisko pitkillä päiväunilla. Kaipaan helppoa ovesta ulos siirtymistä. Ihan tosi tosi paljon.

No sillehän nyt ei voi mitään, pakko on jatkaa. Ulos ei voi marssia ilman lapsia, enkä oikeastaan sisällekään halua jäädä. Vedän henkeä ja menen eteiseen, pyydän anteeksi esikoiselta että nostin sen sängyltä alas, ehkä vaan siksi että tiedän että siitä se loukkantui. Rallatan jotain laulua ja puen tytölle ulkovaatteet päälle, tällä kertaa ilman vastaanpanemista. Sitten siirryn pikkusiskoon, joka harrastaa ihan samaa kuin isosiskonsakin pienempänä: huutaa niin helkkaristi aina pukemisen aloittamisesta siihen pisteeseen asti, kun vaunut ovat ulkona ja liikkeessä. Totean hiljaa itsekseni, että kyllä tässä varmaan jollain muullakin menis hermot. Kohta esikoinen alkaa valittaa, että sitä kutittaa jalasta - raavippa siinä sitten kaikkien toppakerrosten läpi. En oikein reagoi, vaan keskityn sulkemaan korvistani pikkusiskon itkun vaunukopasta ja solmin kengän nauhoja supervauhtia. Harmittaa. Eihän kolmevuotiaan pitäisi joutua olemaan se jonka pitää aina olla reipas ja toimia ajatuksen nopeudella. Hän vain sattuu olemaan meistä kolmesta se toiseksi vanhin. 

Kun ollaan päästy yhdet raput alas, kaivettu vaunujen runko varastosta ja päästy pihalle kirpeään pakkaseen, kaikki on taas yhtäkkiä seesteistä ja kivaa. Pikkusisko hiljenee ja nukahtaa heti, isosisko kiipeää omatoimisesti seisomalaudalle. Jutellaan koko matka päiväkodille, aivan kuin mitään suuria tunteita ei eteisessä olisi koettukaan. Päiväkodissa vaatteet pois saatuaan se vetää itse tossut jalkaan ja vilahtaa leikkimään ennen kuin ehdin edes ovesta ulos. Lähden pihasta takaisin käymään kotona ennen pikkusiskon neuvolalääkäriä. Vähän jäi ikävä.

Vastasyntynyt, no more

On tullut tässä viime vuosien varrella luettua blogi ja artikkeli jos toinenkin, jossa haikaillaan takaisin lapsen syntymää seuranneisiin ensimmäisiin viikkoihin: ikävöidään sitä lapsen pientä ja viatonta olemusta. Itselläni olo on täysin päinvastainen. Ensimmäisiin viikkoihin kun sisältyy jälkisupistuksia, joka paikkaan ruiskuavaa maitoa ja epämääräistä kotona mutuilua, johon en ole oikein ikinä osannut asettua. Pariviikkoinen vauva on vielä niin pieni, että koko ajan pitää tsekata hengittääkö se. Aina pitää vähän miettiä, minne sen kanssa voi vielä mennä.

Tämän talouden vastasyntynyt-kausi on tänään virallisesti ohi, kun perheen nuorimman jäsenen ikämittariin kilahti kolme kuukautta. Esikoisen vauva-ajoista juuri kolmen kuukauden iästä alkoivat aurinkoiset kevätpäivät, kenties semisti paremmin nukutut yöt ja sosialisoivat harrastukset. Noita kevään 2013 kuvia katsellessani syttyy rintaan joka kerta pieni onnellinen hyrinä - vitsi että silloin oli kivaa: Aurinkoa, hymyileviä vauvoja ja paljon leppoisaa tekemistä.

Isosiskoaan jo uskollisesti katseellaan hartaana seuraava nuorimmainen on kunnostautunut nukkumisosastolla syntymästään asti paremmin ja nukkua hurautti reilun kahden kuukauden iässä ennätykselliset seitsemän tuntia heräämättä. Noin kuukauden iästä asti ollaankin menty aika tasaisella kahdella heräämisellä per yö, ja tällöinkin heräämiset tapahtuvat joskus puolen neljän jälkeen aamuyöstä. Lisäksi tyyppi posottelee myös päivisin kahdet 2-3 tunnin päiväunet! (En ole ihan varma, kannaittaisiko tätä sanoa ääneen).

Kolmessa kuukaudessa on kuitenkin tapahtunut hurjasti muutoksia. Kannoin synnäriltä kotiin vauvan, joka oli, no vauva. Ja olihan se rakas alusta asti. Mutta vasta nyt, katsoessani tuota vieressä potkivaa ja hyrisevää pakkausta, alkaa väkisinkin hymyilyttää. Vakavakatseisesta pienestä vastasyntyneestä on vasta viimeisen kahden viikon aikana leipoutunut pikku neiti, joka leväyttää perheenjäsenille aurinkoisen hymyn kasvoilleen aina hereillä ollessaan, jaksaa tuijottaa tolkuttoman kauan tohkeissaan lelukaaressa roikkuvia leluja ja testailee ihmeissään minkälaisia ääniä saa suustaan kuulumaan. Nämä onnellisuutta synnyttävät faktat toimivat miellyttävänä vastapainona niille hetkille, kun ruuhkabussissa matkustaessa vaunuista alkaa kuulua käskevä nälkäitku ja esikoinen vetää volttia bussin penkillä ja kieltäytyy istumasta alas.   Kevät, otamme sinut vastaan hymyillen!

***

Kuvien ottamisessa teknisiä ongelmia. Joko kohta kehitettäisiin kameroita, jotka ottavat automaattisesti kuvia aina niissä hetkissä, jolloin toivoisi että itsellä olisi se aparaatti jossain kätevästi lähellä?

Kahden lapsen kanssa

Olen pyöritellyt jo hetken aikaa mielessä parin kuukauden yhteenvetoa siitä, millaista se pikkulapsiarki kahden lapsen kanssa on - meillä. On tullut seurailtua muita lapsiperheitä liikenteessä, mietittyä ikäeroja ja pohdittua vanhemman roolia perheessä lapsen näkökulmasta. Tällaisia johtopäätöksiä on tullut mieleen:

Kahden lapsen kanssa homma leviää käsiin siinä vaiheessa kun (olet yksin ja) molemmat tarvitsevat sinua: Kun molemmat heräävät yhtä aikaa eri huoneissa, kun toisella on pissahätä ja toinen roikkuu tississä, kun toinen tarvitsee kaveria rakentamaan palapeliä ja toinen ei rauhoitu muuta kuin jatkuvassa liikkeessä. Meidän onneksi pikkusisko on ollut tähän asti vallan tyytyväinen tapaus, eikä ole vaatinut kuin ihan satunnaista sylissä hyssyttelyä tai hyppyyttelyä. Niiden muutamien selittämätön-jatkuva-itku-hetkien jälkeen nostan hattua kaikille niille, joille nuo vatsavaivat tai muut itkun syyt ovat jokapäiväinen osa arkea.

***

Kolme vuotta on ihan soppeli ikäero. Itselläni on vuosia ollut vahva ajattelumalli siitä, että omien lasten ikäero olisi pieni: ajatua kumpuaa ikäerosta vanhemman veljeni ja minun välillä. Meidän elämäntilanteeseen (tai jaksamiseen) ei toinen lapsi heti perään kuitenkaan sopinut ja toisaalta olimme niin onnekkaita, että sisarus myös saapui silloin kuin sitä toivottiin. Parin kuukauden testaamisen jälkeen kolmen vuoden ikäero pelaa aika mainiosti: Isompi on jo niin iso, että osaa toimia sanallisten ohjeiden mukaan, osaa käsitellä pienempää varoen ja osaa leikkiä itsenäisesti. Toisaalta, hän on kuitenkin vielä siinä rajoilla, että yhteisleikitkin olisivat mahdollisia kun nuorempi vähän kasvaa. Esikoinen tuntuu kahden viime kuukauden aikana myös jotenkin kasvaneen silmissä - johtuneeko tämä sitten pienemmästä sisaruksesta vai sattumasta, vaikea sanoa.

***

Lastenhoitohommien tuplaantuessa on tullut pohdittua vanhemman roolia lapsen arjessa: Onko minun tai S:n tehtävänä vaipanvaihdon, ruokailujen järjestämisen, nukuttamisen, vaatettamisen ja perusturvan luomisen lisäksi vielä leikkiä lapsen kanssa? Itse en viihdy neljän seinän sisällä, joten olen aina lähtenyt mieluusti lastenkin kanssa liikenteeseen. Ruotsin arki onkin muodostunut maanantaista perjantaihin melko vakioksi ja vietämme paljon aikaa erinäisissä lapsimenoissa: on jumppaa, lauluhetkiä ja leikkiä. Olen päättänyt, että sen lisäksi minun ei tarvitse enää kotiin tultua tuntea huonoa omatuntoa siitä, jollen leiki lapsen kanssa. Pelataan me toki pelejä ja rakennetaan palapelejä, autan sitomaan narun pehmokoiran kaulaan hihnaksi kun sitä viedään lenkille ja avaan nappulapurkin kannen kun lapsi ei sitä itse auki saa, mutta voin myös kieltäytyä leikistä (ohjaamalla toiseen leikkiin), lukea sanomalehteä keittiössä tai imettää pikkusiskoa sohvalla ja sanoa, että nyt sinun täytyy leikkiä ihan yksiksesi. Hip hurraa kolmevuotiaan hurjalla vauhdilla kehittyvän mielikuvituksen, tämä viihtyykin jo monesti pitkiä aikoja omissa maailmoissaan lelujensa kanssa.

***

Kahden lapsen äitinä tunnen yhtäkkiä olevani vielä vähän enemmän äiti. Ikään kuin niin, että ensimmäisen lapsen kanssa kaikki on vielä uutta ja päätös elämänmuutokseen on voinut olla hyvinkin kaikkea muuta kuin harkinnalla tehty. Toisen lapsen syntyessä sitä ollaankin tilanteessa, jossa ollaan jo kerran oltu: vauvantarvikkeet löytyy varastosta, uudet ostetaan ilman hapuilua ja vauvanhoito sujuu rutiinilla. Uskon myös, että ulkopuolisen silmin minä olenkin taas hieman vahvemmin äiti - ainakin lapsettomien ihmisten silmissä. Vai kuvittelenko tämän?

***

Tykkään arjesta kahden lapsen kanssa ja välillä en tykkää. Vanhempainvapaan kuplaan uskaltaa kuitenkin sukeltaa aika täysillä, kun tietää että sen päättyessä arjessa on taas kaikkea muuta sisältöä. Pikkulapsiarjesta tulee myös valtavan paljon miellyttävämpää kun sen viettää muiden lapsiperheiden kanssa, siitä ei pääse mihinkään. Siksi olenkin kannustanut kaikkia tuoreita äitikavereita hankkimaan vertaistukea - siitäkin huolimatta että kavereita ja tuttuja löytyy sosiaalisesta verkostosta jo ihan riittävästi arjen kalenterin täyttämään.