Ruokadeitit

Olen aina ihmetellyt niitä blogeja, joissa ruoka näyttää kuin suoraan ruokalehden sivulta reväistyltä. Löydän itseni pohtimassa, johtuuko tämä asettelusta, valosta, hyvästä kamerasta vai asiaan kulutetun ajan määrästä. Omassakin kamerassa vilahtelee nimittäin aina ajoittain ruokakuvia. Useimmiten ne eivät kuitenkaan ole mitään julkaisukelpoista, vaikka ruoka itsessään olisi ollut oikein maittavaakin.

Meillä on useammankin kaveriporukan kanssa muodostunut tavaksi tavata tasaisin väliajoin ruoan merkeissä. Erään hyvinkin läheisen ystäväporukan kesken järjestämme nyyttäreitä, joista syntyy usein mitä mielettömimpiä kattauksia. Oman pienen twistinsä näiden tapaamisten ruokaideointiin tuo se, että ruoan tulee olla maidotonta, gluteenitonta ja enimmäkseen kasvispainotteista - pienessä porukassamme kun sattuu olemaan useampikin, jolla on pysyvä tai tilapäinen ruokavalio asian jos yhden suhteen. Joskus tästä jollekulle ulkopuoliselle mainitessani sain vastaukseksi tuskastuneen huokaisun, miten tollaista jaksaa? No todellakin jaksaa! On ollut mieltä avartavaa tajuta (vaikka itsekin olen vegaaniutta kokeillut), että ruoan ei suinkaan tarvitse sisältää maitoa, kermaa, voita eikä vehnäjauhoja. Sisäpiknikkiemme ruokapöydät notkuvat yleensä jos jonkin näköistä ruokaisaa salaattia, erilaisia itsetehtyjä leivonnaisia, leipiä ja piirakoita. Pidemmillä deiteillä olemme tehneet myös lämmintä ruokaa.

Toisen kaveriporukan kanssa on tullut tavaksi kutsua toiset vuorotellen kylään niin, että kutsuja huolehtii ruoan laitosta ja juomien tarjoilusta. Istutaan iltaa, toisin sanoen. Valmiiseen, huolella laitettuun pöytään istahtaminen on sen verran luksusta, että meidän ääneensanomattoman vuoron osuessa kohdalle halusin keksiä illaksi jotain hyvää tarjottavaa.

Ja täytyy sanoa, vaikka itse sanonkin, että tällä kertaa meni ihan nappiin. Päädyin tekemään itse hampurilaisia, joihin leivoin sämpylät (uusimman Pirkka kesä-lehden briossisämpylät-ohjeella), paistoin jauhelihapihvejä, kanafilettä ja tofupihvejä, pilkoin tuoretta ananasta, pihvitomaatteja, punasipulia ja salaatinlehtiä ja tein väliin pantavaksi chilimajoneesia, tsatsikia ja tulista tomaattikastiketta. Ai ai! Lisukkeeksi feta-salaattia avokadoilla ja juomiski erinäinen valikoima vaaleita oluita ja kuivia siidereitä - sellaisia alkoholittomiakin. Jälkiruoaksi mutakakkua ja vadelmakastiketta.

S totesi vieraiden lähdettyä, että tykkäsin sun Chico's-ateriasta ja minä nakitin sen tiskaamaan keittiössä odottavan tiskivuoren. Ilman ystäviä ei olisi näitäkään hetkiä, siksikin ystävät on helmiä.

Turreloma (turistiloma)

Kiireettömiä aamiaisbrunsseja kattoterassilla, lukemattomia käveltyjä kilometrejä iltaisin miellyttävimmän ravintolan etsinnässä (yhtä iltaa lukuun ottamatta vielä siinä tilanteessa, kun nälkä ei vaivannut), sirkustemppuja hiekkarannalla, tunteja uima-altaan reunalla lukien kirjahyllystä löytyneitä hömppäromaaneja. Loputonta auringonpaistetta ja illan viileyden laskeuduttua kattoterassilta aukeava täysikuu ja sen mereen luoma kuunsilta.

Kymmenen vuoden ystävyyden turvin välillä saa potea sosiaalista väsymystä ja vetäytyä omaan seuraansa, poiketa ex tempore kampaajalle (jossa hiusten leikkuu oli oikein onnistunut ilman yhteistä kieltäkin) ja kierrellä laiskana yksin kaupungin kojuja ja kauppoja.

Vuokra-asunnon taloyhtiöön kuuluvaa uima-allasta hyödynnettiin niin aamu-uintiin kuin yöuinteihinkin, siitäkin huolimatta että altaan reunalla oli tiukat käyttöajat. Useimmissa ravintoloissa tarjoilijat tarttuivat tarmokkaasti toimeen ja innovoivat minullekin hienoja drinkkejä, kun pyysin "samanlaista kuin tuo mohito / sangria, mutta alkoholittomana". Korkealla Alicanten vanhassa kaupungissa kävellessämme eräs vanhempi kahvilanpitäjä vei minut kädestä pitäen sisään kauppaansa, juotti lime-jäähilejuomaa ja syötti kuivattuja viikunoita pähkinöiden kera, ihan vain "for the baby".

Paluumatkalla kolmesta kaverista kaksi sanoi, että olisi voinut jatkaa vielä toisenkin viikon. Itselleni viikko oli juuri sopiva lomailuaika: sen jälkeen oli jo kiva palata kotiin, hakea tyttö päiväkodista ja käpertyä perjantai-illaksi sen isomman kainaloon omalle sohvalle. Nyt edessä puolentoista viikon paluu töhin, jonka jälkeen loma jatkuu Suomen suven ja Ruotsin suven merkeissä ympäri maita ja mantuja.

Kesän alku

Laukku pakattu - check
Tsekattu, että passi on voimassa - check
Aurinkorasva ostettu - check
Töissä tehtävälista tyhjennetty - check
Lennot ostettu - check
Majoitus maksettu - check, kolmesti
Soitettu majoituksen tarjoajalle ja pyydetty palauttamaan kaksi ylimääräistä maksua - check
Tytön hiukset letitetty pienimmille mahdollisille leteille, jotta ne kestävät siistinä mahdollisimman pitkään - check
Tytön kanssa tehty palapelejä ja luettu kolme iltasatua - check
Bussikortilla rahaa mennä Helsinkiin - check, ei rahaa, taidan kävellä
Fiilis kohdallaan - check check check

Tytön päiväkoti-ihmisiä on kiitetty kuluneesta hoitovuodesta, joka onkin ollut niin laadukas, ettei parempaa voisi toivoa. Kesän ekat myrkkymansikat on ostettu ja niitä on syöty niin, että posket on korviin asti mansikan mehussa. Nam!

Minulla alkaa elämäni ensimmäisen palkallisen loman ensimmäinen osuus ja laukku odottaa valmiina eteisessä. Ensimmäinen pysäkki on ystävän koti keskikaupungilla, josta jatkamme matkaa aamuyön tunteina kohti lentokenttää ja Espanjan aurinkoa. Loput perheyksiköstä jää nauttimaan kotimaan auringosta ja toistensa seurasta.

Aijai!

Lapsi ja koirat

Tytön ensimmäinen sana oli 'koira'.

Sitä oli hyvä harjoitella lähes missä tahansa, koska koiria tuli vastaan rappukäytävässä, kaupan pihassa ja jalkakäytävällä. 'KOIRA!", kiljaisi lapsi aina kyseisen eläimen nähdessään.

Naapurissa asui tuolloin lasta kolme kertaa isompi koira, johon lähempi tutustuminen jätti lapseen kuitenkin jonkinasteisen koira-arkuuden, koira kun tuli innoissaan päälle enkä minä osannut, eikä omistaja kai halunnut sitä kieltää. Tilanne oli aina vähän sama kuin silloin, kun toinen lapsi tökkii omaa lasta tikulla silmään ja yrität kiltisti sanoa lapselle että s*****na pistä nyt se tikku pois ollaanhan varovaisia näiden keppien kanssa ja vilkuilla ympärille, että missä perhanassa tuon mukelon oma äiti nyt viipyy. Yhteistyön pitää toimia saumattomasti: siinä missä toisen vanhemman pitää kieltää omaa mukeloon tekemästä jotain, pitää toisen vanhemman samalla muistuttaa omaa lastaan, että muistatko kun itsekin heiluit sen kepin kanssa ja osuit toista kaveria silmään, aijai.

Joten, vaikka päälle jyräävä koira ja hiljaa hymisevä omistaja ottivat päähän, pysyin vängälläkin omassa roolissani ja selitin lapselle miten koiraa lähestytään ja miten koira on vaan niin innoissaan ettei se oikein osaa tajuta että sinä olet vähän pienempi, ei koira mitään pahaa halua. Noin vuosi katastrofin ainesten kasaantumisen jälkeen lapsi uskaltautui heittämään koiralle palloa ja pelko oli selätetty.

Ensialun arkuus koiria kohtaan kuitenkin säilyi.

En siis ihmetellyt, kun astuimme tänään ystävän eteiseen ja tyttö piiloutui selkäni taakse pienen koiran viilettäessä luoksemme. Tiesin, että alkuarkuuden jälkeen innostui korvaisi pelon.

Olin oikeassa. Paitsi että lapsen ylitsevuotava hypersekoilu koiran suhteen oli jotain mitä ei voi kuvata pelkästään sanalla 'innostunut'. Jestas! 'Äiti, koira haistelee minun unilelua!', 'Äiti, saanko heittää palloa koiralle?'

Itse kuulun vahvasti siihen koulukuntaan, jonka mielestä kahden lapsen ei voi antaa ratkaista ristiriitojaan kahdestaan, koska heillä ei ole siihen vielä taitoja. Toisen läimäyttäminen leikkipaistinpannulla päähän kun ei ole niitä metodeja, joilla itse haluan lapseni ratkaisevan konfliktitilanteet. Sama pätee lapsen ja koiran kommunikoinnissa. Ei ole vaikea huomata, että koirien kanssa vähän aikaa viettänyt kaksivuotias ei tiedä, että hänen yli-innokas riehumisensa saa koiran välillä hämmentymään ja välillä riehaantumaan totaalisesti. Koira ei ymmärrä, miksi lapsi kirkuu, tulee kohti tai kohottaa käsiään.

Kypsään ikään ehtinyt koiraneiti kulutti leikkienergiansa loppuun 15 minuutissa, ja alkoi sen jälkeen kulkea pitkin keittiön pöydän alusia ja piiloutua ystäväni jalkojen väliin. 'Löysin sinut!', huusi yli-innokas kaksivuotias kyykistyessään parvekkeen nurkkaan, jossa koira istui korvat luimussa.

Huh.

Koira on nyt oikeasti vähän väsynyt, koiran pitää vähän levätä. Katso, koira ei jaksa edes hakea sitä palloa enää, nyt annetaan koiran olla vähän aikaa ihan yksin. 

Kun kolmen tunnin päästä oli aika suunnata kohti bussipysäkkiä, kieltäytyi lapsi lähtemästä. Hän halusi jäädä koiran kotiin, eikä pukemisideaa otettu mitenkään kovin positiivisesti vastaan. Matkaan päästiin ilman itkupotkuraivareita, koska ystäväni lähti ystävällisesti saattamaan meitä koiran kanssa bussipysäkille.

Kävelymatkalla ylienerginen koirahypertys ja sen aiheuttama ylivirittyneisyys, tai kenties ihan joku muu, johtivat siihen että koko lapsi muksahti nurin ja väsymys sai vallan. Bussissa hän nukahti muutaman minuutin kuluttua tankattuaan vettä ja banaanin.

Ja katsellessani matkan aikana tuota nukkuvaa rakasta, mietin että miten vähän sitä käsittää, miten suuri vastuu itselle on annettu. Että koirien kanssa oleminen on oikeasti aika yksi tosi pieni osa sitä valtavaa kasvatusvastuuta joka ihmiselle on annettu pienen lapsen muodossa. Ei sitä edes uskalla ajatella. Mutta jos se nyt kuitenkin oppisi edes koirien kanssa toimimaan jotenkin siivosti, varomaan vieraita ja käyttäytymään rauhallisesti kättä ojentaessaan, lupaa kysyttyään.

Kuvan lapsi liittyy tapaukseen.

Kulmasohva parvekkeelle

Isokokoiset projektit ovat intohimoni ja parveke on siihen täydellinen työmaa. Kaksi vuotta sitten käytin hurjan määrän energiaa parvekkeemme rakentamiseen ja hyötykasvien kasvattamiseen - se olisin hyvin kasvattava ja kehittävä projekti. Viime kesän alussa muutimme uuteen asuntoon ja aloitin samaan aikaan uudessa työpaikassa, jonka vuoksi parveke jäi heitteille ja käyttämättä koko kesäksi. Tänä vuonna päätin kuitenkin ottaa vahingon takaisin - silläkin uhalla, ettemme kenties ensi vuonna olisikaan täällä nauttimassa kesästä, jolloin parveke olisi heti valmiina edellisen vuoden jäljiltä. 

Päätin haluta kulmasohvan parvekkeelle. 

En halunnut vaihtolavoilla rakentelua, joka pomppasi silmille ensimmäisenä kun kirjoitin ideani Googleen. Plarasin läpi blogin toisensa perään, mutta etsimääni ideaa ei löytynyt mistään. Sitten klikkasin auki blogin, jossa kirjoittaja oli muuttanut vanhan sivustavedettävän sohvan kulmasohvaksi. Vähän niin kuin tuo!

Päätin, että sivustavedettävän vanhan sängyn saamisen mahdollisuuksien sijaan minun on helpompi löytää vanhan sängyn puinen runko, jonka voisin sahata kahteen osaa ja liittää kulmaksi. Rakennusalan ammattilaisille idea kuulosti hassulta, kenties siksi että se kuuluu enemmän askarointi-nikkarointi-kategoriaan. He ehdottivat minulle, että rakentaisin sohvan mittojen mukaan alusta asti. Hah! Millä taidoilla? 

Vaahtosin ideasta ystäville ja työkavereille, kunnes töissä aamukahvilla eräs työkaverini alkoi nyökyttelemään: "Me voidaan tehdä se meidän pihalla, hei ja meillä on kellarissa semmonen vanha sängyun runkokin, haluatko sen?"

Ja niin, erään sateisen sunnuntaipäivän päätteeksi lähetin isälleni tämän kuvan: 

Kasattava runko vaati lisänikkarointia kahtia sahaamisen jälkeen lisäjalkojen tekemiseksi, koska entisen neljän jalan sijaan tarvitsisin siihen nyt kuusi jalkaa. Lisäksi lainasin naapurilta porakoneen ja ruuvasin kulman yhteen muutamalla tanakalla kulmaraudalla. 

Rautakaupasta kävin hakemassa palan lautaa ("Haluaisin ostaa 85cm lautaa") ja kiinnitin sen uudeksi päätylaudaksi sängyn sohvan uuteen päätyyn. Mattoveitsellä viipaloin kaverilta saamani patjan kahtia niin, että se muodosti kauniin kulman.

Sitten menikin taas hetki. Iski flunssa ja väsymys, sateiset kelit ja harmaus, joka ei parvekkeelle houkutellut. 

Kaksi päivää sitten aurinko taas paistoi, ilta-aurinko paistaa asuntoomme sisälle kaikkien ikkunoiden kautta. Parveke kylpi lämpimässä valossa, joten puolen kymmenen aikaan löysin itseni istumasta parvekkeelta, hiomassa ja maalaamassa uutta päätylautaa.

Maalaaminen oli niin kivaa ja sujui liian nopeasti, joten hetken ympärilleni vilkuiltua ja kohdetta etsittyäni päätin maalata valkoiseksi myös Fidasta vitosella löytämäni puiset tikapuut. 

Kaunis oli seuraavakin ilta, ja aloin kehittelemään tekstiilisisustusta. Testasin paria vaihtoehtoa, kunnes päädyin kirpputorilta keväällä ostamaani Nanson pöytäliinaan - sillä kun ei ole siinä tarkoituksessa meille mitään käyttöä. Olen myös kevään mittaan pikkuhiljaa kerännyt isoja tyynyjä sohvan selkänojaksi. Mallailin kankaita, kaivelin mukaan pari isän sukulaiselta saatua vanhaa pitsiliinaa ja taiteilin ensimmäisen tyynyliinan käyttäen Fidasta mukaan kahmimiani vanhoja vetoketjuja. 

 Vielä pitäisi ainakin pestä ikkunalasit, tehdä lisää tyynyjä, hakea naapurin taimitarhalta kukkia. Ehkä sitten kun ilta-aurinko seuraavan kerran paistaa parvekkeelle.

Mielensäpahoittaja

Ovi pamahtaa mielenosoituksellisesti kiinni.

Sanoin jotain väärää.

Huoneeseen mennessä kaksi ja puolivuotias istuu yleensä sohvalla puolimakaavassa asennossa, kädet puuskassa ja kulmat kurtussa, alahuuli törröttäen.

"Minua haamittaa."

Meillä asuu pieni mielensäpahoittaja. Riittää että ruoka ei ole mieluista, tai että pyydän ihan normaalilla äänensävyllä olemaan sorkkimatta pistorasiaa saksien kärjillä. Mökötysmuudi ei katso paikkaa; se tulee kolmevuotiaan kaverin synttäreillä, jossa ei saa ensimmäisenä kokeilla avattuja lahjoja, vappujuhlissa isossa teatterisalissa tai sukulaisten luona, jossa voi kiivetä mieltä osoittamaan piiloon yläkerran ylimmälle rappuselle.

Sen suuremmin psykologiaa lukematta tai lastenkasvatukseen perehtymättä jätän tilanteesta riippuen käytöksen huomiotta tai menen hetken päästä perästä. Vähän niinkuin mututuntumalla. Ei kai sitä oikein kannata kannustaakaan, mutta aina kuitenkin yritän kysellä että mikä harmittaa ja miksi.

2-vuotiaan sanavarastolla vastaukset ovat vielä sitä luokkaa, ettei niistä ihan loogisia aina saa, mutta aika monesti pienten keskustelujen ja muihin asioihin huomion kiinnittämisen jälkeen sitä tullaankin sitten sinne ruokapöytään istumaan.

Puoli vuotta sitten konfliktitilanteessa lapsi heittäytyi x-asentoon lattialle ja kirkui. Jokohan se seuraavan puolen vuoden kuluttua vaikka kirjottaisi tunteensa paperille ja toisi omia näkemyksiään esiin konkreettisin esimerkein? Vaikka? Ehkä? Joo?

Epävarmuuden sietämättömyys

Mielikuvitus se on vilkas väline. Siitä hetkestä alkaen, kun S kertoi saaneensa koulupaikan Ruotsista, aloin mielikuvissani rakentaa arkeamme sinne. Rakensin hyvin nopeasti mielessäni kolmion, tai mahdollisesti tilavan kaksion, joka olisi jo valmiiksi niin hienosti sisustettu, että lisäisimme vain hieman omia valokuvia seinille ja olisimme kuin kotonamme.

Ensimmäisen illan vietin plaraten internettiä ja etsien vinkkejä asuntomarkkinoista Ruotsin maalla. Työni kauta neuvon useinkin asiakkaita liittyen asunnonhakuun täällä kotimaassa ja on tuota omakohtaistakin kokemusta tullut asunnon haun suhteen useassa eri elämänvaiheessa. Ruotsissa systeemit kuitenkin oletettavasti ovat hieman eriäviä suomalaisista, vaikka monin paikoin yhtäläisyyksiäkin varmasti löytyy.

Näin yleisesti ottaen asunnon haussa olisi parasta, ettei asuntoa tarvitsisi etsiä syksyllä koulujen alkaessa, koska asuntomarkkinat ovat tuolloin ruuhkaisimmillaan - erityisesti yliopistokaupungeissa. Tähän ei voi kai muuta sanoa, että onneksi emme ole etsimässä asuntoa Tukholmasta, lyhyen ruotsin asuntomarkkinat-oppimäärän mukaan se on kaikkein vaikeinta.

Äidiltä perittyyn tapaan olen viimeisen viikon aikana tarttunut tarmokkaasti asunnonhakuprojektiin ja pyrkinyt ymmärtämään mikä on olennaista, kun yrittää löytää kämppää Ruotsista.

Tähän mennessä olen selvittänyt, että

1) Virallisilta asuntofirmoilta on melkoisen vaikea hakea asuntoa ilman ruotsalaista personnummeria. Olen kuitenkin täyttänyt intresseanmälaneita yhden jos toisenkin, naputtanut hakemuksiin suomalaiset sosiaaliturvatunnuksemme ja kirjoittanut lisätietokenttään, että saamme kyllä paikallisetkin koodit, kunhan saavumme maahan. Hämmentävää on se, että missään noissa lomakkeissa ei kysytä, kuinka monta henkeä meitä olisi muuttamassa tai mistä päivästä alkaen haemme asuntoa. En ole myöskään saanut kuittausta yhdestäkään hakemuksestani omaan sähköpostiini. Se olisi nimittäin ihan kiva.

2) Ainakin meidän kohdekaupungissamme kaupungin vuokra-asunnoilla on jono. Jonoon ilmoittaudutaan, jonka jälkeen aletaan keräämään pisteitä. Siinä missä Suomen pääkaupunkiseudulla käytetään kiireellisyysluokistusta asunnon hakijoiden kesken, tunnutaan meidän uudessa kotikaupungissamme olevan pisteet se merkitsevä tekijä: Jokaisesta jonotuspäivästä saa yhden pisteen. Näin ollen uutena kaupunkiin muuttava on asuntojonossa vähän heikoilla: jonkun epämääräisen lähteen perusteella paikalliset saattavat ilmoittautua jonoon heti täysi-ikäisiksi tullessaan. Myös vanhemmat voivat ilmeisesti siirtää pisteitä lapsilleen.

3) Yliopisto kohdekaupungissamme takaa, että kaupunkiin uutena tulevat opiskelijat (vai kansainväliset opiskelijat, en ole varma) saavat asunnon. Paha vain, että tämä tarkoittaa ilmeisesti ainoastaan jaettuja keittiöitä ja vessoja. Jostain myös luin, että huoneessa saa olla kirjoilla vain yksi henkilö. Paikalliset opiskelijat voivat hakea opiskelija-asuntoja laajemmin ja käytössä on sama pisteenkeräyssysteemi, koska mös opiskelija-asunnot ovat kaupungin vuokra-asuntoja. Nämä jaetut kämpät eivät luonnollisesti ole meille mikään ensisijainen vaihtoehto. S on kuitenkin ilmoittanut koululleen asunnon tarpeesta, ihan vain sen takia että ainakin hän pääsee paikan päälle punkkaamaan koulun alettua, mikäli asunnon hakumme törmää seinään täydellisesti. Myös muut tahot vuokraavat opiskelija-asuntoja, ja olen laittanut myös (vinkistä) kirkolle opiskelija-asuntohakemuksen.

4) Internetin pohjaton kaivo antoi vinkkejä asunnon hakuun yksityisiltä markkinoilta, joita sitten noudatimmekin. Otimme siis valokuvan koko perheestä, kirjoitin rikkinäisellä ruotsillani pirteän kuvauksen perheestämme ja tilanteestamme (ja oikoluetin sen äidilläni ja kummitädilläni) ja laitoimme hakemuksen nettiin. Eräs bloggaaja kertoi saaneensa heti seitsemän asuntotarjousta. Meidän meililaatikkomme on hieman hiljaisempi. Liekö tämä johtuu siitä, ettemme vielä ole Ruotsissa, ettei meihin voi olla vaivattomasti yhteydessä puhelimitse vai että ajankohta on vain huono, tiedä häntä. Toivoa kuitenkin vielä löytyy, onhan kulunut vasta viikko. Tuntuu että takana olisi ainakin kuukausi asunnon hakua.

5) Ystäväni ystävä, joka asuu Ruotsissa, kehotti liittymään Facebook-ryhmiin ja laittamaan asuntoilmoituksia myös sinne. Löysinkin useamman Facebook-ryhmän jossa asuntoja vaihdellaan. Ja juurikin vaihdellaan. 90% ilmoituksista kun tuntuu olevan vaihtoilmoituksia, ja "ENDAST BYTE" aloittaa useimmat viestit. Meillä ei luonnollisesti ole mitään vaihdettavaa. Ja keiden asuntoja he oikein vaihtavat? Miten vuokralainen voi vaihtaa asuntoa toisen vuokralaisen kanssa, vaikka he eivät omista koko asuntoa? Vaikea ymmärtää.


Ilmoitusten myötä olen saanut useammankin yhteydenoton paikkakunnalla asuvilta suomalaisilta, jotka ovat ehdoitta käyttäneet aikaansa neuvojen ja vinkkien antamiseen. Tätä kautta löysin myös Facebook-sivuston, jolle on liittynyt useampia paikkakunnalla asuvia suomalaisia. Sieltä tarjottiinkin jos tytölle suomenkielistä päivähoitopaikkaa ja lounasseuraa itselleni, sekä suuret tsempit asunnonhakuun.

6) Yksityisten ihmisten välillä vuokra-asuntojen vaihtuminen näkyy olevan nopeaa. Eräs opastaja kertoi, että useimmat asuntoa etsivät ovat suoraan puhelimitse yhteydessä vuokraajaan, ja asunnot vaihtavat omistajaa nopeusjärjestyksessä. Tämän perusteella meidän ilmoituksemme, jossa ilmoitamme tulevamme mielellämme kesän aikana käymään, ei saa kovinkaan paljon painoarvoa.

Yhteenveto? Jankutan itselleni, että asiat kyllä järjestyvät. Niinhän ne pukkaavat tekemään.
Hitaasti, mutta... varmasti?