Hyvän puolella

Olen kuluneen viikon aikana lukenut loppumattoman määrän rasisminvastaisia kannanottoja - se jos mikä on paras tapa kuluttaa hetki puhelimen näyttöä tuijottaen! Esimerkiksi #vanhemmatrasismiavastaan- Facebook-yhteisö on koonnut parissa päivässä lukemattoman määrän ihan meitä jokapäiväisiä tallaajia kertomaan mielipiteensä rasismista ja sen vastustamisesta. Ihanat Kiharat-blogisti taasen kirjoitti vallan hyvän yhteenvedon rasismista yleisesti, sitä oli ihan ilo lukea. Ajattelin osallistua itse tähän jakamiseen hieman eri tavalla ja julkaista pätkän esseestä, jonka olen kirjoittanut muistaakseni syksyllä 2013 osallistuttuani Turun yliopistossa järjestettyyn konferenssiin nimeltään Travelling Whiteness - Interchanges in the study of whiteness. Itse esseeni käsitteli kouluissa tapahtuvaa rasistista käytöstä oppilaiden ja opettajian keskuudessa, mutta copypastesin tähän ainoastaan pätkiä esseen introsta. 

***

WHITENESS AND RASICM IN FINLAND

In an everyday life people rarely reflect on where do their ideas about different stereotypical characteristics of certain groups of people emerge from, and rarely do they realize that the roots of those stereotypes go far in history. The concept of ‘race’ was developed in the era of colonialism as the racial theories described black people as less intelligent than whites. Black people were told to be lazy, irresponsible and carefree. These claims were argued to be due to a smaller brain size of black people, and even though Charles Darwin proved the arguments wrong already in 1859 by classifying all human ‘races’ under same species, the stereotypes remained. (Gill Tuckwell in Lago 2006, 205)

Racism is a form of oppression, distinguished with discrimination against one group of people, based on an idea that some inherited characteristics make the other group of people inferior to the perpetrators and therefore the actions are justified. Nowadays the term ‘race’ creates a lot of discussion, and there are statements about the term being old-fashioned. That is surely true but nevertheless, race is still a social reality in most parts of the world. (Conradie 2013) The term still holds strong power differences within, affects our behaviour and attitudes in many levels and has shaped the history of generations to its current position. (Gill Tuckwell in Lago 2006, 205) Nowadays the talk about races has shifted into talk about ethnicity. Essed (1996, 8) argues that the term ‘ethnic’ carries the same negative connotations as its predecessor, the only change being made in reasoning: the negative ‘racial’ notions like ‘nigger’ and ‘ugly’ have changed into negative ‘ethnic’ notions such as ‘They misuse our welfare benefits’ and ‘They can’t speak our language’.

Nowadays the racist opinions are often justified with freedom of expression and speech. The Internet age has opened a whole new channel in voicing racist opinions with a cover of anonymity. Although the language of racism has changed and nowadays it is more common to talk about different cultures and ethnicities, the phenomenon has not disappeared, nor have the power differences changed. (Essed 1996, 8) Racism is a pervasive phenomenon, maintained by not only the few people who voice out their opinions but also those who stay quiet and let it happen. As Philomena Essed (2013) puts it, ‘You only make the joke if you are sure other people will laugh.’

The racist ideas against people with African origin are embedded in our Finnish society in many levels. Black individuals face both direct and indirect hostility in the streets of Finland in a form of verbal and physical abuse. Racist ideas can be found in all groups of the society, be it highly educated politicians or laymen in little towns. Currently, there is a new wave of acceptance towards racist opinions. Be it the unstable economic situation or increase of individualistic culture and competition in the job market, but nowadays it seems that prejudice and open suspicion towards people with African origin is widely accepted. I have witnessed this spirit in the street of Helsinki in many occasions: an old lady making a comment in the bus stop about ‘those blacks who make a lot of children and then travel with them for free’ or a man in a metro station, who comes to tell me about ‘a nigger who was caught by the ticket inspector without a valid ticket’. Sadly, I have realized that as for many others, also for me it is difficult to react to these comments with straight confrontation. As Kivel (2011, XVI) assumes, ‘When confronting the reality of racism, we become sad, angry, overwhelmed, numb, anxious and passive.’

The passivity and lack of reaction from passers-by is one of the core problems of racism. I argue so, because I have experienced the situation from the perspective of the object of racially coloured verbal violence and realized very well that the silence of others hurts more than the outbursts of a casual individual. In the specific situation, a young man in a bus stop made loud comments about me - a white Finn - and my Finnish-African daughter. This young man called me the ‘betrayer of my race’ and my daughter ‘a nigger’. Additionally, I have been in several situations where people question my choices of choosing an African partner and make comments about my daughter’s appearance. I have reflected to these situations deeply and realized that my social status in the society is strong, giving me the self-esteem to defend myself. This is not, however, the case in all occasions. Actually, more often the self-confidence of the victim of a racist outburst is low, due to a lower position in the society. Essed (2013) also argues that the aspect of humiliation is the key element in racism. It lessens the self-confidence of an individual and therefore makes it more difficult for him or her to defend oneself. Through humiliation, the perpetrator challenges the sense of dignity of the racial other.

The ideology of Finland as a “white country” remains in the minds of people, even though the first big wave of immigrants came to the country already in the 1990’s and the second generation of people with immigrant background have been born and raised in Finland. The roots of racial otherness in Finland are in the 19^th century, when the whiteness of Finns was under examination. At the same time when other Europeans labelled Finns as descendants of Mongolians, Finns made an effort to change this typing and prove themselves as white. Rastas (in Balayi 2004, 99) argues that these events are in an essential position in creating the idea of “white Finland” and establishing the racial terminology strongly to a country that did not actively take part in colonizing process as other European countries did. 

I argue that immigrants, especially black people are still not seen as part of the public space – they are still not full members of the society, but rather outsiders. They are not seen as part of representation of Finland in media, as Rantala (2013) states in her study about presentation of Finnishness in Finnish TV-adverts. And as Rantala argues in her study, the presentation of white Finland has become increasingly common in the same pace, as the negative attitudes against immigrants in Finland have risen.

Personally, I have reflected upon my whiteness through an incident that happened during my journey in West Africa. I had travelled through Mali by bus and was heading to the border of Burkina Faso. The journey from Bamako, the capital of Mali, to the border of Burkina Faso took ten hours. We were prepared to buy a visa to enter Burkina Faso on the border, but unfortunately we did not know that the visa fees had been increased considerably just two days earlier. Unable to help us, the other passengers continued their way to Burkina Faso and we were left under a mango tree in the yard of a small border guard post. Before the bus took off, we discussed with one passenger and he promised to withdraw money from my bank account in the nearest city in Burkina Faso and bring the money to us. I remember us being calm and relaxed, despite the fact that we were sitting under a mango tree surrounded by desert, without a phone or a bankcard.

We had to wait for approximately five hours, but just before the border was closed for the night at 10pm, our helper returned. We rushed to the small guard office and handed them the money. We felt cheerful, being survived from the situation. We were filling the visa forms when the officer pointed out that my two passport pictures were non-identical. I remember of being almost offended by the remark: How could he pay attention to such a small detail, since we had managed to get the money in an almost impossible situation? I gave a sharp answer and eventually the officer let it go.

It was only recently that I started to reflect on the situation with a perspective of whiteness in my mind. I have realized that in that situation I unconsciously exercised my white power, automatically thinking that I was entitled to get some kind of a special treatment. As Tuckwell (In Lago 2006, 207) states, ‘The journey into white awareness starts with a recognition of the implications of this silence about being white’. With this realization I argue that it would be time for white people to acknowledge how being white influences the position we have in the society and how we all unconsciously sustain and reproduce our hegemonic status. We white people do not see ourselves as privileged, since the practices and power differences are so much embedded to the structures of the society that they become invisible to us. Surely, there is constant talk about the situation of the marginalized groups in the society, but that alone does not reveal the bonuses offered to us due to our status. It is much easier to acknowledge the unprivileged status of others than to realize one’s own priority rights.

Lähteet 

Rastas, A. 2004. Am I still ‘white’? Dealing with the colour trouble. Article. In Balayi: Culture, Law and Colonialism volume 6, 94-106.

http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/67975/am_i_still_white_2004.pdf?sequence=1 Accessed 26^th October 2013.

Conradie, M. 2013. “I became part of the racial saga of our country”: Interpretations of racism and emerging perceptions of the state of race-relations in South Africa. Lecture. Held on 19^th October. Traveling whiteness-seminar, University of Turku.

Essed, P. 2013. Entitlement, racism and the quest for dignity. Lecture. Held on 19^th October. Traveling whiteness-seminar, University of Turku.

Essed, P. 1996. Diversity, gender, color & culture. Amherts: University of Massachussetts Press.

Kivel, P. 2011. Uprooting racism: How white people can work for racial justice. 3^rd Edition. Gabriola Island: New Society Publishers.

Rantala, M. 2013. “Is there only one kind of Finnishness? White Finnishness in nationalist TV advertisements. Lecture. Held on 19^th October. Traveling whiteness-seminar, University of Turku.

Tuckwell, G. Specific issues for white counsellors. In Race, culture and counselling – The ongoing challenge 2006, 205-216. Berkshire: Open University Press.

Hiljaiset päivät

Viime viikon keskiviikon vastaisena iltana nukahdin ihan kesken kaiken, joskus yhdeksältä. Heräsin yhdentoista aikoihin siihen kun S kantoi oksennuksen sotkemaa esikoista vessaan. Valtavan kiva.

Lapsiperheellisen ensimmäinen oksennusrumba oli onnekkaasti hyvin lyhyt ja ytimekäs, eikä tyyppi enää aamulla edes muistanut öisiä lakananvaihtoja. Iltapäivällä kaverini kuitenkin laittoi viestin ja tiedusteli, onko heidän tytöllään ollut rotavirus rantautunut meille. Ai sekö se oli!

Pikkusisko oksensi maitoisen lammikon kesken yöunien torstain ja perjantain vastaisena yönä. Sen jälkeen ollaankin vaihdettu vaippaa tiheään tahtiin ja pesty maanisesti käsiä, pyykätty ja laskettu päiviä. Netistä kerättyjen tietojen mukaan rotaviruksen ripuli kestää pikkulapsilla 3-8 päivää. Nyt takana on kuusi päivää ja pikkuhiljaa alkaa näyttää siltä että voitaisiin ehkä ensiviikolla ja sosialisoitua jonnekin omaa kotipihaa pidemmälle. Tylsyydestä ei pidä valittaa, kun molemmat tytöt ovat olleet koko ajan ikään kuin terveitä, edes pikkusisko ei ole kitissyt normaalia enempää. Esikoista vaivaa kaveri-ikävä, joka purkautui muun muassa hillittömänä itkuna kun pihalla leikkinyt naapurinpoika lähti kotiin syömään päivällistä. Päiväkodin ohi pyöräillessä hän tuijottaa lohduttomana pihalla leikkiviä kavereitaan.

S:n koulutehtävissä on onnekkaasti ollut juuri sopivasti suvantovaihe, niin että ollaan päädytty olemaan koko porukka kotona kokonaisia päiviä yhtä aikaa. Jonkunlaiseen omaan kuplaan sulkeutuminen on johtanut siihen, että roikutaan yöpaidat päällä reilusti yli puolen päivän, pestään hampaat vasta lounaan jälkeen ja piirretyt pyörivät ihan liian monta tuntia päivässä. Lisäksi ollaan leivottu pakastin täyteen pullaa, vaihdettu huonekalujen järjestystä ja siivottu koko kämppä. Olen jättänyt hiukset pesemättä illalla, kun olen tiennyt että aamulla ei ole mikään kiire mihinkään. Aikani kuluksi olen jynssännyt roskiskaapin tahrattomaksi ja pyyhkinyt vihdoin kuiva-ainekaapista kaikki murut roskikseen. Olen käynyt läpi eteisen hyllyköistä talvivaatteita varastoon ja viikannut minun ja S:n vaatteet suoriin pinoihin. Ollaan rakennettu palapelejä, leikitty sorminukeilla niin kauan että kurkunpäähän sattuu kimeällä äänellä puhuminen ja nauratettu kilpaa pikkusiskoa. Esikoisen kanssa ollaan kerran päivässä karattu pihalle pyöräilemään ja raitista ilmaa hengittämään. Onneksi pikkusisko nukkuu yhä pitkiä päiväunia joka päivä. Iltaisin olen tehnyt koulutöitä ja unohtunut lukemaan blogeja, kahlannut läpi uutisvirtaa.

Ehkä tämän viikon ja näiden päivien oli tarkoitus tulla tähän. Ehkä pieni sisäänpäinkääntyminen sopii tähän hetkeen hyvin. Edessä on vielä hiljaistakin hiljaisemmat pääsiäisen pyhät, mutta sen jälkeen olemme toivottavasti enemmän kuin valmiita valloittamaan jälleen Varbergan kadut, esittelemään Suomesta tuleville vieraille uutta (kohta taaksajäävää) kotikaupunkia ja valmistelemaan lomaviikkoa Suomeen. Ah, en malta odottaa tätä kaikkea!

Mitä me oikein tehdään?

Kuun ensimmäisenä päivänä pyyhin seinään kiinnitetyn ison liitutaulukalenterin puhtaaksi ja kirjoitan viikonpäivien nimet oikeiden päivien kohdalle. Huomaan, että alkaa kummasti ahdistaa. Pyyhin juuri koko kuukauden pois! Miten voin enää palata siihen, entä jos haluan myöhemmin tietää, mitä tein juuri helmikuussa? 

Mitä me oikein tänä keväänä ja talvena ollaan tehty?

Maanantaisin käydään yleensä aina aamuisin Mini-röris-jumppaamassa aamupäivällä. Nauhalta tuleva, aina samana toistuva musiikki ja tanssiohjeistus saavat aikuiset ja lapset leikkimään orankeja, poimimaan kuvitteellisia hedelmiä puista ja heiluttamaan peppuaan kuten kissat heiluttavat häntää. Vajaan puolen tunnin tanssahtelun jälkeen lapsille jaetaan hedelmiä välipalaksi ja sitten varastosta kaivetaan isot kasat tasapainovälineitä, ajettavia autoja, palloja ja hulahulavanteita. Ihan vallan hauskaa, lähinnä ehkä siksi että yleensä paikalla on aina joku tuttu - vähintään avoimen päiväkodin vallan rakastettava työntekijä, joka muistuttaa luonteeltaan ja olemukseltaan yhtä toista vallan rakastettavaa tätsykkää, joka työskentelee samalla alalla Etelä-Suomessa. Suukot sinne!

Tiistaisin, keskiviikkoisin ja torstaisin esikoinen on aamupäivän päiväkodissa. Suomenkielinen päiväkotiryhmä on vuoden alussa muuttunut kaksikieliseksi, jonka seurauksena myös esikoisen kielikavalkaadiin on alkanut sisältyä yhä enemmän satunnaisia ruotsinkielisiä sanoja ja lastenlauluja. Hyvin vähän toki, mutta jotain kuitenkin. Puolen yhden aikaan haen tytön, joka rutiininomaisesti piiloutuu tullessani kaappiin ja tättähääräilee sitten ainakin kymmenen minuuttia ennen kuin saan hänet ovesta ulos vaatteet päälle puettuina.

Keskiviikkoiltapäivisin vien esikoisen parkkikselle puolen viiden jälkeen. Kohta paikalle kurvaa sininen auto, jolloin tyttö alkaa joka kerran yhtä ilahtuneena hihkua lastentarhanopettajansa nimeä. Tyttö vyötetään takapenkille, josta hän vilkuttaa iloinen virne kasvoillaan kun auto kääntyy pois pihasta. Kirkon järjestämän suomenkielisen askartelu- ja jumppatunnin päätteeksi tyvär saapuu juuri nukkumaanmenoajan kynnyksellä kotiin, kantaen mukanaan aina jonkinsortin askarreltua aarretta tai värityskuvaa.

Avoin päiväkoti vajaan kilometrin päässä kotoa on auki jossain muodossa viikon jokaisena päivänä. Siellä käydään monesti tiistai-iltapäivisin päiväkodin jälkeen, usein myös perjantaina aamupäivällä. Avoimella päiväkodilla on tarjolla aamiaista tai välipalaa lapsille ilmaiseksi ja aikuisille pientä maksua vastaan. Yleensä teemme täsmäiskuina treffejä äitikavereiden kanssa. Ennen sulkemista järjestetään aina parinkymmenenminuutin lauluhetki, jonka ajaksi esikoinen nykyään liimautuu sen-niin-kivan-työntekijän kylkeen ruotsalaisia lastenlauluja laulamaan.

S on ollut ajoittain koulutöiden kanssa tosi kiireinen, jonka vuoksi minusta onkin kehittynyt jo ihan pro hoitamaan koko kahden lapsen iltahärdelli yksikseen. Valon määrän lisääntyessä päivät tuntuvat kuluvan nopeammin eivätkä illat harmita tai ahdista.

Kun arkisin lähdetään aina aamusta heti johonkin, erottuu viikonloputkin ihan omalla tavallaan joukosta. Parhaita ovat aamut, jolloin pikkusisko on aamuköllöttelyjen jälkeen siirtynyt nukkumaan ensimmäisiä päiväuniaan parvekkeelle ja itse voi vielä kaivautua peiton alle hyvän kirjan kanssa.

Rutiininomaisista jutuista tekee erinomaisen se, että niistä jokaisen voi tarvittaessa perua. Lisäksi ne ovat kaikki helppoja, kevyitä ja mukavia tekemisiä. Niiden ympärille on hyvä rakentaa muuta arkea: piknikkejä ystävän takapihan terassilla kevätauringon paistaessa, lounastreffejä ja yksinäisiä kirjan kanssa vietettyjä lounaita kirjaston yläkerran kahvilassa, pitkiksi venyneitä jutteluhetkiä keittiön pöydän ääressä tyttöjen mentyä nukkumaan, kokonaisia iltoja tuijottaen maanisesti Dowton Abbey-sarjaa sekä toisia iltoja, kun akateemiset sanat pujahtavat paperille vieriviereen vaivatta. 

Pakko sanoa että on ollut ihan todella hyvä olo kaikesta, tästä perheestä, näistä ihmisistä. 

Tuntuu todella kokonaiselta, tämä kombo tuntuu ihan tosi hyvältä. 

No kun se kevät

Kevät - se aika vuodesta kun alkaa tehdä mieli ulos. Aurinko siivilöityy talven ja syksyn jäljiltä likaisten ikkunalasien läpi sisälle ja vaatii vetämään vaatteet päälle. Jalkaan kumisaappaat ja villasukat (talvikenkien narut rispaantuneet poikki), varpaita palelee, mutta niinhän niitä aina. Savun haju tarttuu takkiin, muttei haittaa. Eväät maistuu ulkona sata kertaa paremmalta kuin keittiön pöydän ääressä.

Kevät - kun neljän tunnin sisäleikkipuistossa juoksemisen jälkeen lähdetään kotiin, eikä yhtäkkiä teekään yhtään mieli jäädä bussipysäkille seisomaan. Pikkusisko vetää powernappeja vaunuissa ja leikin väsyttämä isosisko yrittää löytää sopivaa lepoasentoa seisomalaudalla seisten. Taivaanranta on vaaleanpunainen ja sininen, vielä on ihan valoisaa vaikka on jo illan tuntu. Lehdettömien puiden oksien läpi valo siivilöityy kuin Vallilan kankaissa.

Kevät - kun saa vieläkin pistää kerroksittain vaatetta päälle, mutta silti on jotenkin kevyempi olo. Iltapäivällä ollaan jo niin selvästi plussan puolella, että voi jättää yhden kerroksen pois. Talvi-iltapäivien eteisahdistuksen sijaan keväinen riisumishetki tekeekin mieli ikustaa. Valosta se on varmaan kiinni.

Kevät - kun taivas on niin huikaisevan iso ja aurinkoinen ja kirkas, että siitä on ihan pakko ottaa kuva (vaikkakin puhelimen pienellä kameralla). Joki heijastaa kuvajaisena takaisin koko maiseman, ihmiset kansoittavat aurinkolasit päässään jokirannan penkkejä. Kotinurkilla tuoksuu grilliruoka - naapurit ovat kaivaneen grillikamppeet esiin ensimmäisten auringonsäteiden valaistessa lumen alta paljastunutta viime kesäistä nurmikkoa.

 Kevät - kun alkaa tehdä mieli ottaa valokuvia joka hetki, ihan vaan siitä ilosta että kaikki on valoisaa ja kirkasta.

Ihana, ihana kevät!

Elämä silloin ja nyt

Eilinen ilta; 

ämpärikaupalla sangriaa, lässähtänyt superiso
suklaakakku ja Jenni-Liisan ison vauvamahan
ihmettelyä.
Humalaa ja punaisia poskia.    

***

Tapanintanssien ilta. Ollaan sovittu että lähdetään kavereiden kanssa iltaa istumaan, jätetään perheen pienimmät isovanhempien hoiviin. Esikoinen vilkuttaa iloisesti ovelta ja halaa hyvät yöt, parikuinen jää mummin syliin. Kahden tunnin päästä tulee soitto, ei tämä syö tästä pullosta sitten millään, iskä tulee sua hakemaan että tulet imettämään, voit sitten mennä takaisin.

Ehdin parahiksi takaisin kun parinkymmenen hengen kaveriporukka on pukemassa eteisessä vaatteita päälle ja siirtymässä kohti baaria. Kävelemme pikkupakkasessa Jätkänkynttilän sillan yli, osutaan ovelle sopivasti niin ettei tarvitse edes jonottaa. Täydessä baarissa hukkaan pian muut, unohdun juttelemaan yhden vanhan kaverin kanssa ja toisenkin. Edellisestä imetyksestä on kaksi tuntia, pistän viestiä ja kyselen kuulumisia. Puhelin piippaa, tuletko kotiin, iskä lähti jo hakemaan. 

Ulkona kyytiä odotellessa halailen nyt jo pitkäksi kasvaneessa jonossa seisovia kavereita, olo on hilpeä. Kello on varttia vaille kaksitoista, kun tulen kotiin. Parikuinen rentoutuu syliini, kaivautuu lähemmäs, nukahtaa melkein heti. 

***

valomerkki jo tuli ja meni,
sulkemisajan jälkeen jatkettiin jokirantaan ja
istuttiin siellä katsomassa kirkasta auringonnousua,
en käynyt uimassa vaikka jotkut kävi, oltiin
kengänheittoa ja yksi kenkä taisi lentää veteen.

Pyöräiltiin J:n kanssa aamulla kotiin, äiti ja
iskä söi aamupalaa ja olin yhä humalassa. 

***

Suomen reissulla pyydän vanhaa ystäväporukkaa koolle, jos mentäisiin vaikka jonnekin ravintolaan. Aikatauluttamisen myötä meitä on paikalla kolme, tapaamme rautatieasemalla ja haahuilemme vahingossa ilman sen suurempaa etsimistä kivaan ravintolaan ihan kulman takana. Vaunut mahtuvat sopivasti pöydän vieressä olevaan kulmaukseen. Avaan vähän vaunujen verhoa ja vedän makuupussia auki, avaan haalarin vetoketjua. Pikkusisko kääntää hieman päätään, muttei herää.

Tilaamme ruoat, otan Crowmooria ruokajuomaksi. Puhutaan ummet ja lammet ja parannetaan maailma läpi kolme kertaa, syödään ja juodaan. Kolmen tunnin kuluttua lasku tuodaan pöytään ja nostan pikkusiskon vaunuista maailmaa ihmettelemään. Lapsen syliin nostaessa olenkin taas jälleen äiti, se rooli jonka siirsin sivuun muutamaksi tunniksi. Käyn imettämässä ja vaihtamassa lapselta vaipan hoitohuoneessa, jonka jälkeen pakkaan lapsen takaisin vaunuihin ja suuntaan kohti majapaikkana toimivaa kavereiden kotia. 

Meni aika nappiin.

***

Mentiin Raunan luo
tekemään mutakasvonaamioita, puuttui vain kurkut silmillä.
Kävelin kotiin, haaveilin ja muistelin. 

Olen hyvin levoton ja onnellinen

***

Nyt teidän pitää kertoa kaikki, sanoo S:n koulukaverin vaimo, kun istahdamme sunnuntai-iltana heidän keittiönpöytänsä ympärille spontaanisti sovitun vierailun alkaessa. Miten te olette siis päätyneet Ruotsiin, siis kahden lapsen kanssa? Ja missä te oikein ootte tavanneet?

Vaikka Ruotsiin muutto ja synnytys täällä ja kaikki on ollut suht vaivatonta, lähinnä mukavaa vaihtelua arkeen, olen silti salaa mielessäni miettinyt, että onpa mahtavaa että voidaan yhä tehdä näin. Siinä missä viisi vuotta sitten yksin paikasta toiseen muuttaessa taakkana oli muutama pahvilaatikko, on omaisuutta ja samalla paikkaan ja aikaan sitovia velvotteita ja ihan toivottujakin juttuja kertynyt jo aika läjä. Uskomatonta kyllä, eniten harmitti tytön päivähoitopaikan menetys. 

Se on siis kokeiltu, muutto ulkomaille lapsiperheellisenä, tsek. 

Lasten kanssa pysyvyys ja rutiinit ovat kuitenkin mielestäni jossain määrin tärkeitä, vähän niin kuin koirillakin (tuli sekin testattua, pieni koira mukana epämääräisessä arjessa ei ollut mikään rentouttava tekijä). Syksyllä esikoinen nukkui yönsä ilman puolen tunnin huutokohtausta ensimmäisen kerran kahteen viikkoon sinä yönä, kun olimme saapuneet Ruotsiin. Takana oli kaksi viikkoa tuttujen ja rakkaiden ystävien luona, mutta se ei vaan sitten kuitenkaan ollut tarpeeksi, kun omaisuus oli pakattu varastoon ja muuttolaatikoihin ja S oli jo lahden toisella puolella.

***

Ilosaarirock olikin jotain huiminta ikinä,
enkä tiedä miksen ole ollut siellä aina,
koska

Rentolava ja uiminen ja tanssiminen vedessä,
tofuburgerit,
kauniit ja komeat ja suloiset
tytöt ja pojat joita oli joka paikka täynnä,jalkapallo viiden aikaan yöllä 

tuntemattomien
ihmisten kanssa,
vieläkö soitan banjoa
(Scandinavian Music Group) ja tanssiminen,
vahingossa löytyneet tutut kuten O ja H,
kunnes hukkasin itseni jonnekin koska
tuli jotain menoa,
ja sitten nukahdin aamuaurinkoon
kun kello oli jotain paljon.

***

On perjantai-ilta, mutten muista sitä. 

Esikoinen on kuumeessa, luen iltasaduksi Nalle Puhia. Kello on puoli kahdeksan kun pikkusiskokin nukahtaa, oma aika alkaa. Vaellan netissä, vastaan muutamaan Facebook-viestiin ja sähköpostiin, luen blogikirjoituksia. Kirjoitan itse blogiin, teen iltapalaksi laskiaispullia ja viimeistelen esikoisen uuden päiväpeitto-ompeluksen. Katson Netflixistä jatkson uutta lempparia, Fostersia. Totean, että pitäisi tehdä avoimen yliopiston opintoja. Päätän että perjantain kunniaksi antaa olla. 

Kello on kaksitoista, kaivaudun peiton alle. Herätyskello ei tarvitse asettaa. Ei siksi, että olisi lauantai, vaan siksi, että kahdeksalta ne talon kaksi herätyskelloa heräävät joka tapauksessa.

***

Helsinki;
vaihtuva nukkumapaikka kavereiden sohvilla,
huimasti tuttuja, aurinkoa ja loma-aamuja,
tänään paistaa taas aurinko,
istuttiin Mikan kanssa sataman lähellä nurmikolla,
hoettiin että ON SE IHANAA KUN VOI VAAN OLLA NÄIN,

eilen oltiin baarissa,
olen eksynyt ratikoissa ne on välillä yhtä hullunmyllyä!
eilen ostin divarista kaksi runokirjaa ja
kaupasta tomaattimurskaa ja perunoita.

Ostin kirpputorilta Häräntappoaseen,
luin sen sadannen kerran ja tykkäsin siitä
sadannen kerran.
Kirjaa lukiessa käyttää siihen kaiken aikansa,
ja kun se loppuu,
tuntuu kuin koko maailma loppuisi.

***

Yritän välillä miettiä, olinko onnellisempi viisi vuotta sitten kuin nyt. Olen todennut, ettei siihen ole vastausta. Olin onnellinen tuolloin ja olen onnellinen nyt. Kaipaan joitain asioita tuosta ajasta, mutta myös tuolloin kaipasin monenlaisia asioita.

***

Mihinhän sitä kuuluis?

On ihanaa olla ihastunut koska silloin aurinkokin
paistaa kirkkaammin, eikä väsytä vaikka on nukkunut 

vain yhden tunnin ja kaikki tuntuu sujuvan hyvin.

Älä anna näiden päivien loppua

***

Ystävä kirjoitti matkustaneensa kuukaudeksi toiseen maahan, sillai spontaanisti. Mietiskeli sitten viestissä ääneen, että loppuukohan sellainen elämä sitten, jos saa lapsia. Ystäväni totesi tuntevansa, että on nyt niin elossa.

Päiväkirjatekstit ovat vuodelta 2008. Ai että minä olin elossa, oikein hyristelen kun mietin tuota vuotta ennen ensimmäistä Ghanaan lähtöä! Pystyisinkö enää elämään samanlaista huolentonta arkea? En. Pystyisinkö lähtemään reppureissulle tai muuttamaan randomisti uuteen paikkaan? Pystyisin. Mutta kyllähän se vaatisi ihan tosi paljon enemmän ajattelemista ja säätämistä. Ihmiset kuitenkin reissaavat ympäri maailmaa (ihan vapaaehtoisestikin) lapset repussa mukana, joten paljolti kyse on varmasti myös asenteesta. Tänään, tässä ja nyt on kuitenkin hyvä juuri täällä, Örebrossa.

Missä ollaan viiden vuoden päästä? Ei minkäänlaista käsitystä.

***

Muut oli jo lähtenyt baariin, me jäätiin istumaan

O:n,L:n,J:n ja M:n kanssa eteisen lattialle
ja kuunneltiin pimeässä kun O soitti kitaraa
ja lauloi, omisti minulle yhden! Oli ihanaa ja
haikeaa.

IT'S BYE FOR NOW, ROVANIEMI.

IT'S BYE FOR NOW, FINLAND.

katu päättyy aurinkoon
juoksen sokeana loppumatkan
en väistä halkeamia
kun maailma odottaa

Trött korv

"Tomat?"
"Tomaatti."

"Elefant?"
"Elefantti."

"Apelsin?"
"Appelsiini."

Lukuisten esimerkkien jälkeen J alkaa nauraa.
"Ei ole totta! Kohta voin alkaa puhua suomea - pistän vaan jokaisen sanan perään i-kirjaimen!"

***

Ruotsalaisten mielestä puhun ihan järjettömän hyvää ruotsia. Ystäväni selittää omalle kaverilleen, jonka kanssa juttelemme lasten harrastusten lomassa, miten olen tullut Ruotsiin vasta syyskuussa ja olen jo nyt niin himla duktig. Jaksan vain joka toinen kerta muistutella, että olen toki istunut koulun penkillä ruotsin kielioppia tankaten kuusi vuotta, joten todellisuudessa kielen pitäisi sujua paljon paremminkin.

Paikallisille tuntuu olevan käsittämättömän vaikeaa ymmärtää, että Suomessa hurjan monet osaavat sujuvaa ruotsia - nekin jotka eivät ole suomenruotsalaisia. Minulta onkin kysytty useat kerrat, olenko minä suomenruotsalainen (jos olisin, niin eipä tuo äidinkieli ihan kovin hyvin taittuisi..), enhän minä nyt muuten osaisi. Kun kerron, että monet ystäväni puhuvat kieltä minua huomattavasti paremmin, saan vastaukseksi ihmettelevän ilmeen ja niin justiin-vastauksen.

"Yksi, kaksi, kolme!", toteaa ehkä joka viiden kenen kanssa päädyn keskustelemaan suomalaisuudestani, mutta näin niinkuin yleisesti ottaen Suomesta ei tunnuta tietävän oikein mitään - edes sitä että ollaan ihan oltu osa Ruotsiakin joskus. "... Milläs vuosisadalla tää tapahtui?", kysyy joku kun muistelen historiantietoja ääneen. Yhdissä illanistujaisissa mainitsen, että Suomessa seurataan kyllä tarkasti Ruotsin tapahtumia, jolloin joku kaverin kaveri kommentoi, että samanlainen meininki tuntui olevan Norjassakin, kun hän oli maassa vaihdossa puolen vuoden ajan. "Siellä kerrotaan jotain omituisia vitsejäkin, missä on aina ruotsalaisia mukana!" - Ai niinku tyyliin suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen olivat saunassa..? - "Joo, just tommosia!"

Nykyään en enää lähikioskille mennessä kertaa etukäteen mielessä, miten saisin rakennettua oikeaoppisen lauseen asialleni. Pienet fraasit ja sanamuodot alkavat tulla jo jostain selkärangasta, kun niitä on toistellut tarpeeksi monta kertaa - vaikka pieleen meneekin jatkuvasti. Ehkä ruotsalaisten ylitsevuotavan tsemppiasenteen vuoksi pulputan kuitenkin menemään ihan missä tahansa seurassa kuin papupata, niin että välillä ne sanat lentelee vähän mihin sattuu (paitsi suomalaisten kanssa menen aivan lukkoon jos pitäisi sanoa jotain ruotsiksi).

Kielikorva on myös kehittynyt ja kaveriporukassa tartun kaikkiin tuntemattomiin sanoihin ja sanontoihin ja pyydän selitystä. Launtaina kaverin luona opin, että busig tarkoittaa jotakuinkin uteliasta ja hieman villiä, muttei kuitenkaan ihan poikamaista, kuten netin sanakirja sen kääntäisi. Kun kaveri kertoo lukemastaan uutisesta, jossa lapselle on sattunut onnettomuus, käännän mielessäni sanan 'hemsk' tarkoittamaan surullista, mutta tarkennan käännöstä enemmän 'kauhean' suuntaan, kun toinen ystävä käyttää samaa adjektiivia kuvaillessaan perheessä rieuhunutta oksennustautia.

Harmittavan harvoin tulee oikeasti kaivettua sanakirjaa esille ja tarkistettua sanojen merkitystä. Niimpä olen koko nuhakauhden miettinyt, sanotaanko siitä nuhasta että jag har förkyld vai jag är förkyld, kunnes sain vihdoin tarkistettua asian jonkun keskustelun lomassa pari päivää sitten. Olisihan tuo tieto tietysti ollut löydettävistä netistäkin! Avoimessa päiväkodissa työntekijä koittaa keksiä jotain selkeää sääntöä hit / här-sanojen käytölle, muttei pääse oikein mihinkään tulokseen. En minäkään, ja käytän niitä kielikorvani mukaan vähän miten sattuu. Senkin voisi tietysti tarkistaa (olisi kuitenkin ihan kiva puhua oikein). Olen selvitellyt mahdollisuutta saada jonkinlaista tuutorointia ruotsin opiskeluun, mutta tähän mennessä homma on tyssännyt siihen, että tasoni on liian korkea yhteen kouluun ja seuraava koulu tarjoaa ainoastaan iltaluentoja, joille en oikeastaan jaksaisi lähteä istumaan.

Kielikorva ei kuitenkaan ole mikään absoluuttisen hyvä arviointiväline. Tuntuu yhäkin todella hassulta, että joku voi sanoa miten tråkig se on, että he eivät pääse mukaan jumppaan kun lapsi on nuhassa. Siinä missä sana kääntyy ruotsiksi tarkoittamaan tylsää, on se minun päässäni ainoastaan traagista. Yhtälailla haluaisin jatkuvasti käyttää sanaa konstig kuvaamaan asiaa, joka on mielestäni monimutkainen ja vaikea, se kun kääntyy päässäni suoraan 'konstikkaaksi'. Mutta ei, ei, sana tarkoittaakin outoa tai kummallista. Kommunikoinnin lomassa tajuaa myös sellaisia asioita, kuten että puhekielessä käytetään sanaa "bara" ennemmin kuin sanaa"endast" ja että ruotsin tunneilta muistunut sana 'veckoslut'  viikonlopulle kannattaa korvata sanalla 'helgen'. Ja että trött korv on tosi hassu kutsumanimi juuri heränneelle lapselle.

***

"Entä tämä?"
"Porkkana."
"Oho, se oli ihan erilainen. Olin ihan varma, että se olis joku carrotti."