hotellihuoneen verran ylellisyyttä

S:n ghanalainen ystävä Amerikoista saapui Suomen visiitille ja päätimme tehdä lounastreffit Tukholmaan, tohon niinkuin puoliväliin. Ja jotten homma menisi ihan junassa istumiseksi (vaikka vajaan kahden tunnin junamatka aika näppärästi ohi sujahtaakin), päätettiin myös varata hotellihuone ja nauttia vähän pääkaupungin näkymistä - nyt kun sitä asutaan selvästi pienemmässä paikassa. S:n kiireisimmät ja vähäuniset koulutehtävien palautuspäivät olivat vihdoin takana ja sitäkin teki vähän mieli hurrata.

Loppujen lopuksi Tukholmaa ei tullut paljon kierreltyä, oli nimittäin niin kylmä ilma että itketti. Kymmenen pakkasastetta yhdistettynä kylmään merituuleen sai joukkiomme kiristämään tahtia jo kilometrin matkalla Viikkarin satamasta Södermalmin Scandiciin. Niimpä jäi käymättä tekniikan museot ja fotograafiset museot ja luonnontieteen museot (joita junamatkalla toiveikkaana googlailin), ja päädyimme majoittumaan kuulumisten vaihtoon hotellin aulan nahkaisille nojatuoleille. Myöhemmin bongattiin hotellin ikkunasta ravintola, jossa istuttiin toinen mokoma - ei ollut lentokoneen tuomalla amerikkalaistuneella ghanalaisella talvikenkiä eikä kaulahuivia mukana.

Kun ystävien oli aika lähteä takaisin kohti satamaa, halasimme heidät hotellin aulassa ja S:n lähtiessä saattomatkalle, me kipusimme viidenteen kerrokseen tyttöjen kanssa ja heittäydyimme nauttimaan hotellihuoneesta.

Taisin vielä tässä vaiheessa miettiä, että livahdan tyttöjen nukkumaanmenon jälkeen alakertaan ohi lipuvaa lauantai-iltaan katselemaan. En minä sitten lähtenytkään. Tuntui paremmalta hakea läheisen torin laidalta kreikkalaista pikaruokaa (nam), syödä ne sängylle levitetyn pyyhkeen päälle ja käpertyä katsomaan jotain hassua komediaa. Valahdin uneen joskus pitkällä seuraavan päivän puolella, kun tytöt olivat tuhisseet nukkumatin maailmassa jo monen tunnin ajan ja maailmaa oli parannettu ja juoruja kuiskittu samaisen verran hämärässä hotellihuoneessa. Mitä parhautta, taisin silloin ajatella.

Ihan valtavan kivoja nää lähtemiset

Ulkona on vielä pilkkopimeää, kun naapurihuoneesta kuuluu kehotus: "Nyt laitetaan valot päälle!"

Ähkäisen ja vilkaisen puhelimen näyttöä. Kello on 6.40, eli vain parikymmentä minuuttia ennen sitä aikaa, jolloin pitäisi muutenkin alkaa heräilemään. Nuo kaksikymmentä minuuttia tuntuvat kuitenkin niin kallisarvoisilta, että tekisi mieli kaivautua peiton alle ja leikkiä etten kuullut. S:llä on menossa lukukauden viimeinen viikko ja se on taas valvonut jonnekin aamuyölle koulutöitä tehden. Tiedän, että kohta senkin herätyskello kilahtaa soimaan.

Aamun ensimmäinen tunti sujuu ihan kivasti: ehditään syödä esikoisen kanssa aamupala ennen kuin pikkusisko herää hyväntuulisena ja hymyileväisenä. Ehditään kujertaa ja hassutella, ennen kuin kello on yhtäkkiä taas paljon ja jonotamme vuorotellen vessaan tai kylpyhuoneeseen. "Daddy, minun valkoinen jakkara on vesssassa, anna se tänne", vaatii esikoinen lukitun vessan oven edessä. Minä sudin ripsiväriä pitkin poskia juuri silloin kun S:n on pakko päästä suihkuun että se ehtii bussiin. Sillä välin tyttö on ehtinyt aloittaa leikit: puolet leluista on pakattu reppuihin ja pussukoihin ja Nalle Puh muistikortit on levitetty keittiön lattialle valtamereksi. "Valtavan kiva toi sun mielikuvitus kulta, mutta kun nyt!" Tyyppi pomppii pitkin asuntoa reppu selässä ja pelkät sukat jalassa. "Nyt vaatteet päälle, sulla tulee kylmä", kehottaa S tyttöä ohi mennessään. Nostelen vaatteet valmiiksi sängyn päälle, joskus ne jossain reippauden puuskassa päätyy lapsen päälle ilman minun panostustani. Ei tänään.

Alkaa olla jo vähän pinna kireällä siitä, että taas on sen seitsemän asiaa johon pitäisi kiinnittää samaan aikaan huomiota. Pengon sukkakorista puhtaita sukkia samalla kun pikkusiskolla alkaa mennä hermo siihen ettei kukaan kiinnitä siihen huomiota. Otan isosiskon istumaan syliini ja alan pukemaan tätä, mutta hän singahtaa eteiseen, "minä menen katsomaan pikkusiskoa!" En lähde perään, vaan alan petaamaan sänkyä, maltti ei enää riitä sanalliseen neuvotteluun vaatteiden pukemisesta. Pahaa aavistamaton tyttö kirmaa kohta - ylä alasti - takaisin makuuhuoneeseen ja on hyppäämäisillään sängylle johon olen juuri heittämässä päiväpeittoa. Nappaan häntä kainaloita kiinni kesken lennon ja nostan lattialle. Alkaa itku. S nostaa tytön eteiseen ja pukee hänelle vaatteet päälle, minä petaan sängyn loppuun. S:n bussi lähtee, se huikkaa pikaiset moikat eteisestä ja lähtee. Pikkusiskokin on ihan hiljaa, riittää ilmeisesti kuitenkin viihdykettä tässä taloudessa ilman sen suurempaa ponnistelua.

Istun hetken aikaa sohvalla ja lataan. Esikoinen on yhä loukkaantunut minulle ja istuu hiljaa eteisen lattialla - nyt tosin onneksi jo vaatteet päällä. Pikaterapioin itseäni siitä, mikä ottaa pattiin: Olisi ihan helkkarin kiva lähteä ulos tosta ovesta ilman että pitäisi huolehtia myös kahden muun myssyt ja pissat ja kadonneet sukat. Ettei tarvisi muuta kuin vilkaista, että ripsari on hyvin ja vetää kengät jalkaan ja sanoa moikat. En oikeastaan edes kaipaa erityisesti sitä 'omaa aikaa', sitä saan nimittäin kolmena päivänä viikossa kun esikoinen on päiväkodissa ja pikkusisko pitkillä päiväunilla. Kaipaan helppoa ovesta ulos siirtymistä. Ihan tosi tosi paljon.

No sillehän nyt ei voi mitään, pakko on jatkaa. Ulos ei voi marssia ilman lapsia, enkä oikeastaan sisällekään halua jäädä. Vedän henkeä ja menen eteiseen, pyydän anteeksi esikoiselta että nostin sen sängyltä alas, ehkä vaan siksi että tiedän että siitä se loukkantui. Rallatan jotain laulua ja puen tytölle ulkovaatteet päälle, tällä kertaa ilman vastaanpanemista. Sitten siirryn pikkusiskoon, joka harrastaa ihan samaa kuin isosiskonsakin pienempänä: huutaa niin helkkaristi aina pukemisen aloittamisesta siihen pisteeseen asti, kun vaunut ovat ulkona ja liikkeessä. Totean hiljaa itsekseni, että kyllä tässä varmaan jollain muullakin menis hermot. Kohta esikoinen alkaa valittaa, että sitä kutittaa jalasta - raavippa siinä sitten kaikkien toppakerrosten läpi. En oikein reagoi, vaan keskityn sulkemaan korvistani pikkusiskon itkun vaunukopasta ja solmin kengän nauhoja supervauhtia. Harmittaa. Eihän kolmevuotiaan pitäisi joutua olemaan se jonka pitää aina olla reipas ja toimia ajatuksen nopeudella. Hän vain sattuu olemaan meistä kolmesta se toiseksi vanhin. 

Kun ollaan päästy yhdet raput alas, kaivettu vaunujen runko varastosta ja päästy pihalle kirpeään pakkaseen, kaikki on taas yhtäkkiä seesteistä ja kivaa. Pikkusisko hiljenee ja nukahtaa heti, isosisko kiipeää omatoimisesti seisomalaudalle. Jutellaan koko matka päiväkodille, aivan kuin mitään suuria tunteita ei eteisessä olisi koettukaan. Päiväkodissa vaatteet pois saatuaan se vetää itse tossut jalkaan ja vilahtaa leikkimään ennen kuin ehdin edes ovesta ulos. Lähden pihasta takaisin käymään kotona ennen pikkusiskon neuvolalääkäriä. Vähän jäi ikävä.

Vain tarpeellinen

Väliaikaiseen asuntoon väliaikaisesti muutettaessa tehtiin kompromissiratkaisuja: Mukaan pakattiin vain se "mitä oikeasti tarvitaan". Moni arjessa jatkuvasti käytössä ollut juttu jäi varastoon odottamaan seuraavaa asumismuotoa. Miten ilman niitä pärjää?

Mikroaaltouuni
Pärjää ihan verrattoman hyvin. Käytännön ongelmiksi ovat osoittuneet tilanteet, joissa kaikki ne muutamat kattilat ja pannut ovat jo käytössä, kun pitäisi lämmittää eilisen ruokaa. useimmat ruoat tulee uudelleenlämmittäessä paistettua pannulla, kun ei viitsi lämmittää uunia vain ruoan lämmityksen takia. Tämä vähän harmittaa - ruoat kun saavat tuolloin väkisin ylimääräisen rasva-annoksen.

Vedenkeitin
Kaipaan! Varsinkin silloin, kun viimeisin vapaana oleva kattila on kuivassa puurojänkissä.

Oma pesukone
Taloyhtiössämme on pihan toisella puolella todella moderni ja toimiva pesutupa, vieläpä maksuton. Homma toimii ihan hyvin - paitsi silloin kun on lasten kanssa keskenään kotona. Pesutuvalla kun pitää käydä tunnin välein täyttämässä ja tyhjentämässä koneita, joten käyntejä kertyy kuivaustoimenpiteineen 3-4. Kestovaippapyykki tietysti lisää pesupäiviä. Sanoisin, että jos aikaa olisi rajatummin, menisi homma hankalammaksi.

Pyörä
Kuten aiemmin kerroin, olisi Örebrossa kovin kätevää liikkua pyörällä. Omat pyörät jäivät kuitenkin telakalle Suomeen. Olen harkinnut ja harkitsen yhä käyttöpyörän hommaamista, lähinnä ruokakauppaostoksia ja muita asioiden hoitamis-reissuja varten, joita voi tehdä jompikumpi ilman lapsia.

Kokovartalopeili
Näkisittepä ihastuneet huokaisun kun löydän yleisistä tiloista kunnon ison peilin.

Auto
Romuttamon auto kävi hakemassa autovanhuksemme kierrätykseen ennen Ruotsiin muuttoa. En muista, milloin olisin autoa viimeksi ajanut, eikä sitä kyllä ole kaivannut muuta kuin valtavaa matkalaukkuläjää Tukholman laivalta kotiin roudatessa.

Televisio
Olisi kiva käyttää televisiota ruotsin kielen treenaamiseen, mutta toisaalta myös Netflix tarjoaa oivan määrän ruotsinkielistä laadukasta tuotantoa, jota olen kahlaillut läpi. Uutisia seuraan Facebookin feedin ruotsinkielisestä uutisvirrasta.

***

Tätä listaa katsellessa tulee mieleen, että ehkei tuo vedenkeitin olisi mikään paha sijoitus, näin niin kuin suhteellisesti ajateltuna.

Vastasyntynyt, no more

On tullut tässä viime vuosien varrella luettua blogi ja artikkeli jos toinenkin, jossa haikaillaan takaisin lapsen syntymää seuranneisiin ensimmäisiin viikkoihin: ikävöidään sitä lapsen pientä ja viatonta olemusta. Itselläni olo on täysin päinvastainen. Ensimmäisiin viikkoihin kun sisältyy jälkisupistuksia, joka paikkaan ruiskuavaa maitoa ja epämääräistä kotona mutuilua, johon en ole oikein ikinä osannut asettua. Pariviikkoinen vauva on vielä niin pieni, että koko ajan pitää tsekata hengittääkö se. Aina pitää vähän miettiä, minne sen kanssa voi vielä mennä.

Tämän talouden vastasyntynyt-kausi on tänään virallisesti ohi, kun perheen nuorimman jäsenen ikämittariin kilahti kolme kuukautta. Esikoisen vauva-ajoista juuri kolmen kuukauden iästä alkoivat aurinkoiset kevätpäivät, kenties semisti paremmin nukutut yöt ja sosialisoivat harrastukset. Noita kevään 2013 kuvia katsellessani syttyy rintaan joka kerta pieni onnellinen hyrinä - vitsi että silloin oli kivaa: Aurinkoa, hymyileviä vauvoja ja paljon leppoisaa tekemistä.

Isosiskoaan jo uskollisesti katseellaan hartaana seuraava nuorimmainen on kunnostautunut nukkumisosastolla syntymästään asti paremmin ja nukkua hurautti reilun kahden kuukauden iässä ennätykselliset seitsemän tuntia heräämättä. Noin kuukauden iästä asti ollaankin menty aika tasaisella kahdella heräämisellä per yö, ja tällöinkin heräämiset tapahtuvat joskus puolen neljän jälkeen aamuyöstä. Lisäksi tyyppi posottelee myös päivisin kahdet 2-3 tunnin päiväunet! (En ole ihan varma, kannaittaisiko tätä sanoa ääneen).

Kolmessa kuukaudessa on kuitenkin tapahtunut hurjasti muutoksia. Kannoin synnäriltä kotiin vauvan, joka oli, no vauva. Ja olihan se rakas alusta asti. Mutta vasta nyt, katsoessani tuota vieressä potkivaa ja hyrisevää pakkausta, alkaa väkisinkin hymyilyttää. Vakavakatseisesta pienestä vastasyntyneestä on vasta viimeisen kahden viikon aikana leipoutunut pikku neiti, joka leväyttää perheenjäsenille aurinkoisen hymyn kasvoilleen aina hereillä ollessaan, jaksaa tuijottaa tolkuttoman kauan tohkeissaan lelukaaressa roikkuvia leluja ja testailee ihmeissään minkälaisia ääniä saa suustaan kuulumaan. Nämä onnellisuutta synnyttävät faktat toimivat miellyttävänä vastapainona niille hetkille, kun ruuhkabussissa matkustaessa vaunuista alkaa kuulua käskevä nälkäitku ja esikoinen vetää volttia bussin penkillä ja kieltäytyy istumasta alas.   Kevät, otamme sinut vastaan hymyillen!

***

Kuvien ottamisessa teknisiä ongelmia. Joko kohta kehitettäisiin kameroita, jotka ottavat automaattisesti kuvia aina niissä hetkissä, jolloin toivoisi että itsellä olisi se aparaatti jossain kätevästi lähellä?

Valkoista hohtavaa lunta

"Haluaisitko kahvia, teetä vai glögiä?", kampaaja kysyy. Hitsi miten kivaa, minä ajattelen. Otan glögiä ja nakerran sen kylkeen tarjottua piparia kampaajantuolissa nojaillen. Viime käynnistä kampaajalla on kolme vuotta, eikä idea tuntunut lainkaan pahalta kun äiti ehdottaa käyntiä syntympäivälahjana. Kaksi tuntia myöhemmin vedän takin päälle ja vilkaisen vielä kerran peiliin. Ilme on keventynyt ja vaalentunut, ja pitkälle selkään ulottuneet hiukset lyhentyneet puolella.

Fiilis sopii yhteen koko Rovaniemen loman kanssa: ollaan valvottu myöhään ja nukuttu pitkään, unohdettu mikä viikonpäivä on ja nautittu lumisesta maisemasta. Jouluviikon alkaessa ollaan laulettu Kauneimpia joululauluja täpötäydessä kirkossa ja hipsitty tonttujen kanssa syömään riisipuuroa lumiseen, lyhtyjen täplittämään pimeään metsään, oltu niin jouluisia että!

Aatonaattoiltana esikoinen jo nukkuu. Äiti paketoi lahjoja olohuoneen lattialla. Minä istun nojatuolissa ja tikutan viimeistä neuletyötä joulupaketttiin. Isäni istuu sohvalla, hänet on pestattu kanniskelemaan pikkusiskoa, joka on viime päivinä valvonut sinnikkäästi puolille öin asti. Taustalla televisiossa pyörii Mamma Mia.

Myöhemmin yöllä vilkaisen kelloa. Se alkaa lähestyä puolta kahta yöllä. Tuikut polttavat viimeisiä liekkejään olohuoneen pöydällä, kaikki muut nukkuvat. Ruotsin tuliaisia ja itsetehtyjä käsitöitä pakettiin kääriessä mietin, että antamisen ilo on oikeasti paras ilo. Tänä vuonna olemme perheen keskeen arponeet salaisen jouluystävän tyyliin kullekin perheenjäsenelle yhden lahjanostajan ja luopuneet viimein turhasta lahjahärdellistä. Itse pääsin suunnittelemaan joulupakettia veljen vaimolle, joka onkin ollut ihan tosi hauskaa. Kun resursseja on enemmän, voi yhteen lahjaan sijoittaa enemmän aikaa, ja rahaakin. Joulupukki (naapurin Jussi) tuokin näin jokaiselle aikuiselle vain yhden paketin ja perheen kolmelle mini-ihmisellekin vain muutaman.

Aattoaamuna lapset nukkuvat, äiti sytyttelee kynttilöitä keittiöön. Kello on puoli kahdeksan. Nappaan auton avaimet mukaani ja lähden ajamaan lumisia teitä pitkin kohti juna-asemaa. Radiossa soi Lumiukko-elokuvan tunnusmusiikki.

Juna saapuu asemalle. Junavaunut jatkuvat niin pitkälle, etten näe mihin ne päättyvät. Ovista purkautuu satoja ihmisiä. Tuijotan herkistyneenä, kun opiskelijanuorukainen juoksee suoraan junan ovelta halaamaan vastassa olevaa isäänsä. Lapsiperheen äiti kehottaa junasta purkautuneita pikkupoikia etsimään pappaa. Kaikki ihastelevat postikorttimaista joulumaisemaa. Paikallisten ja kotiin palaajien joukossa on turisteja, joiden lapset kahmivat maasta lunta paljain käsin. Pakkasasteita on kuusi, juuri sopivasti.

Kohta pitkä tumma pipopää ilmaantuu näköpiiriin. "Hukkasin lapaseni", se sanoo ensimmäisenä hymyillen. Tuntuu kuin viime näkemästä olisi pidempään kuin kaksi viikkoa.

Puolen päivän aikaan Turussa julistettu joulurauha saapuu television välityksellä myös meidän olohuoneeseemme. Siellä ollaan kuulemma oltu paikan päällä julistusta kuuntelemassa monet kerrat siellä päin asuessa, kertovat vanhemmat joka vuosi. Riisipuuro on keitetty ja syöty, sauna lämpiää. Nyt televisiosta tulee se Lumiukko. Kohta mennään saunaan.

Muutamaa Ghanassa vietettyä joulua lukuunottamatta on joulut aina vietetty meidän perheen kesken. Muuta en osaa oikein vielä kuvitellakaan. Rovaniemelle saapuminen, vanhaan omaan huoneeseen majoittuminen tuo joulun. Ulkona sataa pientä kimaltavaa hilettä, kaamos alkaa jo hämärtää. Pimeää ei kuitenkaan tule: Ulkona on valkoista hohtavaa lunta, revontulia, jouluvaloja ja lyhtyjä.


// Edit: Tallensin sitten tämän eilen luonnoksena. Nyt siis päivää myöhässä myös julkisena.

Kahden lapsen kanssa

Olen pyöritellyt jo hetken aikaa mielessä parin kuukauden yhteenvetoa siitä, millaista se pikkulapsiarki kahden lapsen kanssa on - meillä. On tullut seurailtua muita lapsiperheitä liikenteessä, mietittyä ikäeroja ja pohdittua vanhemman roolia perheessä lapsen näkökulmasta. Tällaisia johtopäätöksiä on tullut mieleen:

Kahden lapsen kanssa homma leviää käsiin siinä vaiheessa kun (olet yksin ja) molemmat tarvitsevat sinua: Kun molemmat heräävät yhtä aikaa eri huoneissa, kun toisella on pissahätä ja toinen roikkuu tississä, kun toinen tarvitsee kaveria rakentamaan palapeliä ja toinen ei rauhoitu muuta kuin jatkuvassa liikkeessä. Meidän onneksi pikkusisko on ollut tähän asti vallan tyytyväinen tapaus, eikä ole vaatinut kuin ihan satunnaista sylissä hyssyttelyä tai hyppyyttelyä. Niiden muutamien selittämätön-jatkuva-itku-hetkien jälkeen nostan hattua kaikille niille, joille nuo vatsavaivat tai muut itkun syyt ovat jokapäiväinen osa arkea.

***

Kolme vuotta on ihan soppeli ikäero. Itselläni on vuosia ollut vahva ajattelumalli siitä, että omien lasten ikäero olisi pieni: ajatua kumpuaa ikäerosta vanhemman veljeni ja minun välillä. Meidän elämäntilanteeseen (tai jaksamiseen) ei toinen lapsi heti perään kuitenkaan sopinut ja toisaalta olimme niin onnekkaita, että sisarus myös saapui silloin kuin sitä toivottiin. Parin kuukauden testaamisen jälkeen kolmen vuoden ikäero pelaa aika mainiosti: Isompi on jo niin iso, että osaa toimia sanallisten ohjeiden mukaan, osaa käsitellä pienempää varoen ja osaa leikkiä itsenäisesti. Toisaalta, hän on kuitenkin vielä siinä rajoilla, että yhteisleikitkin olisivat mahdollisia kun nuorempi vähän kasvaa. Esikoinen tuntuu kahden viime kuukauden aikana myös jotenkin kasvaneen silmissä - johtuneeko tämä sitten pienemmästä sisaruksesta vai sattumasta, vaikea sanoa.

***

Lastenhoitohommien tuplaantuessa on tullut pohdittua vanhemman roolia lapsen arjessa: Onko minun tai S:n tehtävänä vaipanvaihdon, ruokailujen järjestämisen, nukuttamisen, vaatettamisen ja perusturvan luomisen lisäksi vielä leikkiä lapsen kanssa? Itse en viihdy neljän seinän sisällä, joten olen aina lähtenyt mieluusti lastenkin kanssa liikenteeseen. Ruotsin arki onkin muodostunut maanantaista perjantaihin melko vakioksi ja vietämme paljon aikaa erinäisissä lapsimenoissa: on jumppaa, lauluhetkiä ja leikkiä. Olen päättänyt, että sen lisäksi minun ei tarvitse enää kotiin tultua tuntea huonoa omatuntoa siitä, jollen leiki lapsen kanssa. Pelataan me toki pelejä ja rakennetaan palapelejä, autan sitomaan narun pehmokoiran kaulaan hihnaksi kun sitä viedään lenkille ja avaan nappulapurkin kannen kun lapsi ei sitä itse auki saa, mutta voin myös kieltäytyä leikistä (ohjaamalla toiseen leikkiin), lukea sanomalehteä keittiössä tai imettää pikkusiskoa sohvalla ja sanoa, että nyt sinun täytyy leikkiä ihan yksiksesi. Hip hurraa kolmevuotiaan hurjalla vauhdilla kehittyvän mielikuvituksen, tämä viihtyykin jo monesti pitkiä aikoja omissa maailmoissaan lelujensa kanssa.

***

Kahden lapsen äitinä tunnen yhtäkkiä olevani vielä vähän enemmän äiti. Ikään kuin niin, että ensimmäisen lapsen kanssa kaikki on vielä uutta ja päätös elämänmuutokseen on voinut olla hyvinkin kaikkea muuta kuin harkinnalla tehty. Toisen lapsen syntyessä sitä ollaankin tilanteessa, jossa ollaan jo kerran oltu: vauvantarvikkeet löytyy varastosta, uudet ostetaan ilman hapuilua ja vauvanhoito sujuu rutiinilla. Uskon myös, että ulkopuolisen silmin minä olenkin taas hieman vahvemmin äiti - ainakin lapsettomien ihmisten silmissä. Vai kuvittelenko tämän?

***

Tykkään arjesta kahden lapsen kanssa ja välillä en tykkää. Vanhempainvapaan kuplaan uskaltaa kuitenkin sukeltaa aika täysillä, kun tietää että sen päättyessä arjessa on taas kaikkea muuta sisältöä. Pikkulapsiarjesta tulee myös valtavan paljon miellyttävämpää kun sen viettää muiden lapsiperheiden kanssa, siitä ei pääse mihinkään. Siksi olenkin kannustanut kaikkia tuoreita äitikavereita hankkimaan vertaistukea - siitäkin huolimatta että kavereita ja tuttuja löytyy sosiaalisesta verkostosta jo ihan riittävästi arjen kalenterin täyttämään.

Miten ne ehtii?

Will had a lot free time during the day. -- 

So he filled the day with different half an hour activities: 
reading the paper, having a bath, tidying his flat, going 
to the shops, watching Countdown. -- 

Sometimes he wondered how his friends had time to work. 
How could a person work and have a bath on the same day? --

Kirjasta 'About a Boy' by Nick Hornby

***

Jos päivän aikana ei ole mitään menoa, siitä tulee liian pitkä. Mutta yllättävän hyvin pienikin katkos ei-minkään tekemiseen tuo sisältöä päivään:

Lähdetäänkö käymään lähikaupassa ostamassa leivinpaperia? (pitkän kaavan mukaan 2 x 30min)

Illalla voisi tehdä pitsaa (muista tehdä taikina kohoamaan vähän aiemmin) (30min).

Kirjaston kirjat pitäisi palauttaa (30min).

Voisi käydä keskustan kaupoissa pyörimässä ja ostamassa yhden vetoketjun (3 x 30min).

Mennäänkö leikkipuistoon kavereiden kanssa (3 x 30min).

***

Ehdin olla koulusta valmistumisen ja toisen äitiysloman välissä kokopäivätöissä reilun vuoden ajan. Ja siinä ajassa ehti totaalisesti unohtaa sen, millaista on olla vain kotona. Tuohon aikatauluttomuuteen ja rentoon elämänrytmiin sujahtaa kuitenkin nopeasti takaisin kun sellainen on saatavilla, enkä yhtäkkiä ymmärrä miten olen ehtinyt viettää yhdeksän tuntia, viisi päivää viikossa töissä kaiken muun ohella. (Ja miten se tulee ensi syksynäkään onnistumaan?)

Hätkähdän, kun kävelemme katuvalojen loisteessa tytön päiväkodin ohi ja tajuan että siellä on yhä lapsia pihassa (Illalla! Mitä ihmettä!?), kunnes tajuan että kello on neljä. Tyttö on itsekin ollut hoidossa samana päivänä, mutta olen hakenut hänet puolen päivän aikaan, jonka jälkeen olemme ehtineet jo vaikka mitä. Nyt on edessä enää viimeiset pari tuntia ennen nukkumaan menoa (taivaalle kiitos lapsesta, joka menee nukkumaan kello seitsemän!). Taas ihmettelen, että miten kukaan ehtii. Vaikka sitähän se meidän viime talvi oli kokonaisuudessaan.

Tiedän kuitenkin mieleni pohjalla, että tämän hetkinen laiska elämänrytmi alkaa jossain vaiheessa tulla korvista ulos ja sitten on taas aika suunnitella seuraavaa liikettä. Nyt tuntuu kuitenkin luvattoman hyvältä unohtua sohvan nurkkaan vauva kainalossa ja tuijottaa liian monta jaksoa Modern Familya (tai muita Netflixistä läpi kahlattuja sarjoja: Orange is the New Black, Rita, Reign..), käydä ruokakaupassa pitkän kaavan mukaan ja kävellä hyllyvälejä läpi tolkuttoman pitkään. Kun juo teetä kello yksitoista avoimen päiväkodin sohvalla ja vaihtaa kuulumisia ystävien kanssa, on kerrassaan absurdia ajatella että aika monilla muilla on vielä edessään suurin osa työpäivää.

On kuitenkin todettava kokemuksen todistama fakta: saamattomuus luo lisää saamattomuus. Kun velvollisuuksia on minimaalisen vähän, ei niitäkään oikein tule hoidettua. Viralliset paperiasiat roikkuvat tekemättä ja kirjaston kirjojen laina-ajan jatkaminen pyörii mielessä mutta tuntuu ylitsepääsemättömän vaikealta. Tänään kaivoin esiin salasanat avoimen yliopiston intra-sivuille ja muistuttelin mieleeni kurssimateriaaleja ja oppimistehtäviä, joita minun pitäisi saada suoritettua ennen maaliskuun loppua. Huh! Sitten muistan, että olen ehtinyt jo katsoa ison osan verkkoluennoista ja tehdä niistä muistiinpanoja - siitä vaan esseetä kirjoittamaan! Paha vaan, etten ymmärrä yhtään mitään noita valmiiksi kirjoitetuista muistiinpanoista. Se siitä sitten. Katsotaan, jäävätkö nämä opinnot vaan nyt suorittamatta - tai kenties voisin anoa niihin lisää opinto-oikeutta? Tuntuu nimittäin vähän siltä, etten ole ihan valmis puhkaisemaan tätä rentouden kuplaa, jossa nyt lillumme.